Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.
Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria, jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.
Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka. Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi», sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.
Kustaava ei pitänyt kiirettä.
Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen, kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle. Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti, että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia, suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita sisustaa», sanoi hän.
Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää, kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi ajoissa puuhiin ryhtynyt.
Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.
Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä laskeutui maahan ja herätti elämän.
Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.
Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi hänelle mitä siinä seisoo.