—Kolmen päivän perästä—illalla—iltajunassa Pietarista—niin, niin!—Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta meni taas sisälle.
»Kolmen päivän perästä—yö—päivä—yö—päivä ja Hannes seisoo hänen edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.
Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.
—Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas meni.
Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä. Mutta Kerttu tuli ja sanoi:
—Nyt täti kulta, menkää, en jouda—ja paha on vielä sekin, että illalla juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla Hannesta näkemään, mutta mitä siitä!
—Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!
Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:
—Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!—Mutta itse oli onnensa huipulla
Kustaavan sanoista.
Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja nauraen työnteli ovesta ulos.