Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen _ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä tulen siis illalla, muistakaa—, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo, siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.
Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota vaari oli alkanut pitää hukkuneena.
Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.
Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut, rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän tänäpäivänä tänne sisälle astuu.
—Jaa kuka? sanoi vaari.
—Hannes, Hannes.
—Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten kyyneleistään.
—Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, kapteenin he hänestä tekevät!
Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!
Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää. Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen, kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä: