—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin—
Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.
Jo aikasin saapui myöskin Frans.
Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat turpean punaisina ja silmät tahmeina.
Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin, jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia. Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin suuresti juhlatunnelmaa.
Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta, juhlallisen äänettöminä.
Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy huulilla.
Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua. Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.
—Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä, rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet omillensa.
Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja myöskin—kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.