Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut, joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia, tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!
Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen. Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei, vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti—Hannes meni sinnepäin kunnes erotti kyltissä sanat Viini- ja Portteripuoti. Silloin hän kääntyi nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut pakenemaan.
Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen; tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.
Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventänyt.
Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!
Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.
Millä rahoilla äiti on rakentanut?
On voinut saada jonkun lainan—saahan niitä semmoisia—koetti hän ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi ilmoittaen:
Tietysti eno Franssin rahoilla.
Hän koetti vieläkin irrottautua: