Valmistua! Valmistua!
Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit mitään merkitse,—sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.»
Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti», vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin: korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.
Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.
Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.
Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!
8.
Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui sotatieteisiin.
Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui uusi suuri selkkaus hänen elämässään.
Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta kahden—kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos se nyt tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven perästä: