»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»
Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset, jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.
Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.
Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti
Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.
Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki, koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä, ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt toivo lapsen syntymisestä.
Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:
»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt. Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!! Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»
Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän, pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen. Epäselvä kohta oli näin kuuluva:
»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»
Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?