Pari sotamiestä lähti myöskin ruo'anhaku-toimiin ja tulivat erään bulgarialais-ukon luo, jolta pyysivät ostaa ruokaa. Ukko ihmetteli heidän pyyntöänsä ja selitti, että kun turkkilaiset kulkivat ohitse, eivät he milloinkaan pyytäneet, vaan ottivat väkisin mitä näkivät ja tekivät sitä paitsi kaikenlaatuisia julmuuksia ja hirmu-töitä. Häneltäkin — ukolta — olivat he väkisin vieneet kaksi poikaa sotapalvelukseen. Mutta kun meidän miehet olivat selittäneet, ett'eivät he ilman pyytäneet ja etteivät he Bulgarialaisille mitään pahaa aikoneet tehdä, tuli ukko hyvillä mielin ja sanoi, ettei hän mitään miehiltä pyytänyt, vaan toi heille lihaa ja kaalia, käskien heidän syödä niin paljon kuin huolivat, että sitten jaksaisivat ukon puolesta kostaa muslemin miehille heidän julmuutensa ukkoa ja Bulgarialaisia kohtaan. Kun miehet syötyänsä kuitenkin antoivat heille rahaa, meni hän ulos ja tuli hetken kuluttua viiniruukku kädessä takaisin, josta miesten täytyi juoda. Kuu he sitten menivät pois saattoi ukko heidät ulos itkusilmin kiittäen heitä ja ilmoittaen mielihyväänsä, kun hän huomasi, että me kristittyjen tavalla taistelimme heidän puolestansa.
Taasen kello 7 aamulla tammik. 14 päivänä lähdettiin matkalle. Ilma ei enään ollut kylmä, vaan päin vastoin lämmin ja kirkas; lumikin oli vähentynyt sillä me olimme jo tulleet Maritsa-virran laaksoon ja jättäneet Turkinmaan kylmän vyöhykkeen. Päivällisten aikaan kuljimme soiton kaikuessa Tatar-Basartsikin kaupungin lävitse. Se on Rumilian isompia kauppaloita ja sanottiin olevan paremmin rakennettu kuin Sofia, mutta sota ja tuli oli nyt muuttanut sen hyvin rauniomaiseksi. Sieltä alkaa rautatie, joka käy Konstantinopoliin. Kaupungissa emme me kuitenkaan viipyneet ollenkaan, vaan marssimme yhtämittaa kello neljään, jolloin pysähdyttiin hetkeksi, jonka jälkeen meidän kolonnamme, johon kuului tarkk'ampuja-prikaatti, osa 2:sta kaartintivisjoonaa, tykistöä ja kasakoita, kreivi Shuvalovin etuväkenä poikkesi tieltä etelään päin ja kahlasi Maritsa-virran ylitse, joka sillä kohdalla oli noin 1000 kyynärän levyinen, 2 kyynärän syvyinen ja sangen virtainen. Me teimme heti hyökkäyksen Suleiman pashan joukkoja vastaan — niitä oli noin 40,000 miestä. — Vihollinen vetäyi vuoriin ja me asetuimme sota-asentoon Adakióin kylään, jossa vietettiin yö. Kylässä saimme käsiimme sekä viiniä että viinaa, ja useat miehistä maistelivat näitä herkku-juomia niin, että sen vielä toisenakin päivänä huomasivat. Se osa trossia, joka oli pataljoonaa seurannut, jäi toiselle puolelle Maritsaa, jonka tähden saatiin paastota mitä keittoruokaan tuli, mutta leipää ja teetä oli kuitenkin tarpeeksi. Huomattavaa oli, että koska usean sotamiehen jalat olivat turvonneet alituisesta marssista, tulivat ne terveeksi Maritsassa uidessansa.
Seuraavana aamuna kello 8 lähti prikaatti Adakióista rautatietä pitkin marssimaan Filippopolia kohden. Hetkisen käveltyämme, huomattiin noin 3 virstan päässä meistä hevoisväkeä liikkuvan erään vuoren juurella. Ensin ei tiedetty, oliko se ystäviä vai vihollisia, mutta pian ilmoitti muutama kranaatti, joka suhisten lensi ylitsemme, keitä siellä oli. Jääkäri-ketju levitettiin heti; tykistö ajoi asemalle ja nyt alkoi taistelu, jota kesti koko päivän; ehtoolla vasta peräytyi vihollinen takaisin vuoriin ja prikaatti vetäyi yöksi myöskin takaisin Adakiói'n kylään. Meidän pataljoonastamme haavoittui kaksi pahoin, ja kaksi vain vähäpätöisemmästi. Yhteensä oli meidän kolonnassamme 10 kuollutta ja 96 haavoitettua. Yksi kranatöörirykmentin miehestä oli haavoittunut niin pahasti, että raa'ankin oli vaikea häntä katsella. Joku kranaatin liuska oli leikannut hänen jalkansa poikki juuri siitä, jossa saapasvarsi loppuu, niin että saapas ja siinä oleva osa jalkaa oli noin kyynärän taikka parin päässä miehestä; hän kärsi sanomattomia tuskia.
Seuraavana aamuna tammik. 16 p:nä, kello 8, sittenkuin miehille oli annettu ryyppy viinaa, lähdettiin taasen astumaan rautatietä myöden. Jollakin kohdalla, en muista kuinka kaukana kylästä, oli rautatien vieressä turkkilainen kuormasto, jonka sadoissa kuormissa oli jauhoja, leipää, suolaa y.m. sekä sen ympärillä iso joukko tappokarjaa; tästä varustivat miehet "eväs-pussinsa" täyteen. Me pysähdyimme Maritsan Dermen-Deren nimisen lisäjoen ylitse käyvälle rautatien sillalle, noin 6 virstaa Filippopolista. Täällä lähetettiin ketju eteläänpäin ajamaan yhä vielä vuoristossa olevia vihollisia poispäin. Ampumista kesti nytkin koko päivän ja illan tullen vetäyi pataljoona takaisin ylempänä mainitulle rautatien-sillalle, jonka läheisyydessä vietettiin yö.
Seuraavana p:nä tammik. 17:ntenä, liikuttiin samalla lailla kuin edellisenäkin ja illalla oli viholliset "karkoitettu kankahilta" ja meillä oli vapaa kulku Filippopoliin, jonne kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin marssimmekin tammikuun 18 päivänä jälkeen puolen päivän.
Niille kaduille, joita myöden me kuljimme oli molemmin puolin kokoontunut melkoinen väkijoukko. Samaa kasvoluonteen monenlajisuutta, samaa pukujen monivärisyyttä, samaa kielten sekoitusta, jota olimme huomanneet muissakin Balkanien eteläpuolella olevissa kaupungeissa, kohtasimme täälläkin.
Filippopoli on rakennettu kolmelle vuorelle, josta tuleekin sen vanha roomalainen nimi Trimontium ja näyttää sangen somalta, kun sitä katselee rautatien asemahuoneelta. Kahdella puolella ympäröitsee kaupunkia korkeat vuoret.
Pääkatu on sangen pitkä, mutta kapea ja likainen, sen päässä on pylväskatu, johon useat pikkukadut käyvät. Useat, meikein kaikki pääkadun varrella olevat kauppapuodit, olivat suljetut kun me tulimme kaupunkiin; ne avattiin vasta sitten kuin niiden omistajat saivat tietää, että venäläisiä oli kovasti kielletty rosvoamasta. Sanotun kadun varrella on iso mahomettilainen kirkko (moskea), joka on kauniimpia mitä tähän asti olin nähnyt.
Neljä päivää täällä levättyämme jatkettiin matkaa Adrianopoliin, josta marssista ei ole juuri mitään sanomista muussa suhteessa, kuin turkkilaisen väestön paon hirmuisissa seurauksissa; mutta niissä olikin sitä enemmän.
Muutama ote Daily News lehden tunnetun kirjevaihtajan kertomuksesta on paraiten kuvaava kaikkia niitä hirmuja. "Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", sanoo hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista penikulmaa lakkaamatonta, aavemaista, iljettävää kaikenmoista kuoleman näköä — senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie oli jo useita viikkoja ollut murhenäytelmien osoittelupaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne olivat kokoontuneet turkkilaisperheet kaikista kylistä, joita venäläiset olivat lähestyneet. Pakolaiset koko maan osasta, Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausia sitten päästä pelastuksen satamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jopa sitäkin ennen alkoivat asukkaat venäläisten ahdistamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritsa-virran laaksoon, sillä pakolaiset pyrkivät luonnollisesti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme oikein käsittää näiden ihmisten kärsimisiä ja niiden Muhamettilaisten suurta paljoutta, jotka peloissaan pakenivat venäläisten edellä. Ensimmäinen seikka, jonka näimme, kun tammikuun 23 päivänä lähdimme kauniin Filippopolin kalliollisilta kukkuloilta itään päin, oli joukko kuolleita turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevosien kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli turkkilaisten ja bulgarialaisten talonpoikain ruumiita lumessa; kuolleet hevoiset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauvemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla oli nuotiovalkeain jälkiä lumessa; niin kulki tiemme eläinten raatojen, särkyneiden kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse, Tie oli suuren tappelukentän kaltainen. Useiden miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoja ja lapsia sitä vastoin oli nähtävästi paleltunut, sillä he makasivat ikäänkuin lumeen nukkuneena, hengen-elävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja käsien ja jalkojen punertava iho ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja kangistuneina maassa, mutta vielä kuolemassakin arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja heidän voimattomat kätensä olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisti viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän kasvoissansa tuskin saattoi huomata tuskan merkkiäkään. Äitinsä rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläin-raukan kuorman keventämiseksi. Virsta-määriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmisolentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien seljässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä, vanhoja käyräselkäisiä miehiä ja vaimoja, jotka kainalo-sauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit, imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi kymmenen vuotiasta sairasta lastansa virstan verran sellaisen matkueen perässä, ja vihdoin, kun yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtsjesmen kylään, jossa meidän piti viettämän yötä. Tämä paikka on samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden lävitse olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin paikkoja olivat pakolaiset tätäkin hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia ja rosvoovia bashibotsukeja, tserkessiläisiä, ja lopuksi oli venäläinen ratsuväki kalvanut sen jotenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaiden seinäin sisällä, ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa. — — —