Se saattoi näyttää toivottomalta, mutta ei siltä lakattu parasta toivomasta.

* * * * *

Suomalaisen kirjallisuudenseuran toimintaa olin koko ulkomailla oleskeluni ajan seurannut suurella harrastuksella. Ja kotiin palattuani ei minulle mikään ollut sen mieluisempaa kuin saada ottaa osaa tämän seuran kokouksiin. Siellä tapahtui kaikki vielä yhtä yksinkertaisesti ja vaatimattomasti kuin ennen. Mutta seuran uskollisimpain jäsenten joukosta puuttui nyt useita.

Poissa oli tuo kunnioitettava vanha varapuheenjohtaja professori J. J. Tengström, joka, perhesurujen painamana, äsken oli ainaiseksi ummistanut silmänsä.

Poissa oli mainitun vanhuksen toimekas vävypoikakin Herman Kellgren, joka, päästyään Wallinin jälkeläiseksi itämaisten kielten opettajaksi yliopistoon, jo syyskuussa 1856 oli 34 vuoden ikäisenä lavantautiin kuollut. Odottamattomampaa surusanomaa ei ole vielä koskaan minulle saapunut kuin tämä, joka minulle Pariisiin kertoi, että tuo lahjakas, aina vilkas ja pirteä mies oli lähtenyt tästä maailmasta, johon hän niin kiinteästi tuntui kuuluvan. Se, joka oli Kellgrenin tuttavana elänyt 1840-luvun nuortean kansallisen innostuksen aikoina, jonka kauniimpia edustajia hän juuri oli, se ei koskaan voinut lakata häntä rakastamasta, vaikkakin hänen käytännöllinen maailmanviisautensa viime aikoina oli vienyt hänet opportunismiin, jota ei aina voinut hyväksyä.

Poissa oli myöskin Erik Aleksanteri Ingman, joka, tultuaan vähää ennen nimitetyksi lastensynnytystaidon professoriksi, oli kuollut toukokuulla 1858. Mitä Ingmannin tavallisesti suljetut huulet eivät sanoneet, sen sanoi hänen hymyilevä, lämmin ja samalla terävä katseensa. Rehdimpää luonnetta, jalompaa isänmaanystävää tuskin oli olemassakaan. Ollen kirjallisuudenseuran ensimmäisiä perustajia — silloin vielä nuorena ylioppilaana — pysyi hän tälle seuralle ja työlle suomenkielen hyväksi kuolemaansa asti hartaasti uskollisena.

Mutta puheenjohtajan paikalla istui vielä Elias Lönnrot, sihteerinä oli Elmgren ja useimmat muut seuran entisistä, varmoista henkivartijoista olivat myös paikoillaan. Minulle tarjoutui pian kotiini palattuani tilaisuus jossakin määrin vaikuttaa seuran hyväksi. Jo vuosikokouksessa toukok. 16 p:nä 1854, Porthanin kuoleman 50:ntenä vuosipäivänä, jolloin Akiander ehdotti, että kirjallisuudenseura Porthanin muiston kunnioittamiseksi pystyttäisi muistopatsaan hänen haudalleen Turun tuomiokirkon viereen, herätin kysymyksen, että seuran sen ohessa olisi ryhdyttävä ulosantamaan uutta painosta Porthanin valikoittuja teoksia. Tämä tuuma oli ylioppilasajoiltani asti ollut mielituumiani. Mutta aika ei silloin näyttänyt edulliselta tällaisen suuren kirjallisen yrityksen toteuttamiseen: sota oli tulossa ja seuran rahavarat olivat erittäin niukat; en voinut siitä syystä pyytää muuta, kuin että ehdotukseni pantaisiin pöydälle epämääräiseksi ajaksi. Tuumaa kannatettiin kumminkin heti monelta taholta; sanomalehdissä siitä vilkkaasti keskusteltiin ja eri mielipiteitä lausuttiin siitä, millä kielellä tuo uusi Porthanin painos olisi julaistava. Yksi vaati ruotsinkieltä, toinen suomenkieltä ja kolmas suomalaista käännöstä ruotsalaisen ja latinalaisen alkutekstin rinnalle. Mutta pian yhtyivät kaikki minun lausuntooni, että Porthanin teokset ovat sitä laatua, että historiantutkijalle — ja ainoastaan niitä vartenhan oli uusi painos aijottu — ei olisi hyötyä niiden kääntämisestä muuhun kieleen kuin millä ne ovat kirjoitetut, ruotsiksi ja latinaksi.

Levättyään neljä vuotta joutui uuden Porthanin-painoksen ehdotus nyt, 1858, taas kirjallisuudenseurassa päiväjärjestykseen. Sittenkuin laatimani seikkaperäinen suunnitelma teoksen ulosantamisesta oli hyväksytty, päätettiin lokakuulla heti ryhtyä töihin. Toimitustyön uskoi seura sihteerilleen, Elmgrenille, ja minulle. Tämä työ oli luonnollisesti suurella huolella suoritettava. Ensi korehtuurin luin minä, toisen Elmgren ja kolmannen taas minä. Siten edistyi työ vähitellen, niin että ensi osa ilmestyi syksyllä 1859 ja toinen osa, johon Porthanin pääteos, Juustenin piispankronikka päättyi, 1862. Kun painatus oli ehtinyt kappaleen matkan kolmatta osaa, oli minulla valitettavasti jo liian paljo työtä jokapäiväisen sanomalehden toimittamisesta, joten en ehtinyt omistaa kyllin suurta huolenpitoa Porthanin teosten ulosantamiseen, ja täytyi minun siitä syystä jättää seuraavain osain ulosantaminen Elmgrenille yksin. Viides ja viimeinen osa Porthanin teoksia ilmestyi vasta 1873.

* * * * *

Ohimennen tahdon tässä kertoa pienen muiston syksyltä 1858, jolla voi olla jotakin sivistyshistoriallista merkitystä. Koko nuoruuteni ajan olin, kuten on näkynyt siitä mitä olen kertonut, elänyt mitä lähimmässä ja uskotuimmassa yhteydessä suomenkielen lämpöisimpäin ja innokkaimpain edustajain kanssa ja ottanut vilkasta osaa heidän tulevaisuudentoiveisiinsa ja suunnitelmiinsa. Mutta en ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään vihamielistä enkä sapekasta ruotsalaisuutta enkä ruotsalaista kulttuuria kohtaan maassamme: sen historiallinen olemassaolon oikeus oli tunnustettu, joskin oli kaikella voimalla työskenneltävä sen sijan hankkimiseksi suomenkielelle, joka sille luonnostaan oli tuleva sekä kirjallisuudessa että kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. En koskaan ollut kuullut vihamielistä sanaa ennenkuin syksyllä 1858, jolloin eräässä tilaisuudessa sain kuulla tavallista lahjakkaamman ja hienosti sivistyneen nuoren miehen purkavan kansallista innostustaan mitä katkerimmin sanoin ruotsinkielistä sivistystä vastaan, jota hän kuvasi väkivaltaisesti sortavaksi voimaksi, josta olisi keinoilla millä hyvänsä vapauduttava; koko ruotsalainen aines oli ajettava maasta pois, — miltei sellainen oli tunnussana.