Huomasin, tätä kuullessani, että asiat poissaoloni aikana olivat edistyneet. Snellmannin professorinpaikan ympärille oli kasvanut uusi polvi: "jung-fennomaanit", kuten niitä silloin kutsuttiin, — saman suvun kantajoukko, josta sittemmin vuorostaan, kasvoivat "vanhat fennomaanit".
* * * * *
Mutta palaan uuteen sanomalehtiyritykseeni. Pidin asiaa salassa niin kauan kuin mahdollista. Kun ystäväni G. V. Edlund teki minulle sen palveluksen, että haki oikeudet "Papperslyktan" nimiselle viikkolehdelle ja tämä lupa marraskuulla myönnettiin, tiesivät ainoastaan harvat, että minä rupeaisin tätä uutta lehteä toimittamaan. Frenckellin kirjapainon kanssa tein kumminkin sopimuksen painatuksesta ja joulukuun alussa oli näytenumero annettava. Jo näytenumeron olin aikonut koristaa otsakuvalla, jonka suunnitelman itse olin laatinut. Mutta siihen aikaan ei vielä hyvässä pääkaupungissamme ollut helppoa saada sellaista taideteosta toimeen. Piirustuksen laati kumminkin arkkitehti Hampus Dahlström ystävällisesti ja hyvin onnistuneesti. Mutta pelkkä piirustus ei riittänyt, se oli myöskin puuhun piirrettävä. Ja puunpiirrostaito ei ollut maassamme vielä pitkälle edistynyt; eräs siivo tanskalainen, P. O. Liebert, joka samalla oli valokuvaaja, oli tämän ammatin ainoa harjoittaja paikkakunnalla. Tämän miehen kansallisena elämänohjeena oli vanha tanskalainen sananparsi: "jos en tule tänään, tulen kai huomenna" ja minun otsakuvani ei joutunut hänen käsistään niinkään huonosti tehtynä, jommoisena sen vihdoin sain, kuin paljo jälestä määräpäivän. Näytenumeron täytyi senvuoksi ilmestyä ilman tuota kuvaa.
Näytenumeroni — 8 suurta, kaksipalstaista sivua — sisälsi melkein yksinomaa leikkisän kirjeen "Rustikalle", ihannetytölle, jonka mielikuvitukseni oli asettanut ja sijoittanut johonkin maalle Turun läheisyyteen; nimen olin löytänyt eräästä englantilaisesta komediasta, jonka olin nähnyt näyteltävän Wienissä etevällä tavalla. Tässä kirjeessä tein selkoa sanomalehteni synnystä, selitin sen nimen ja esitin sen toimituksen. Toimitukseen tulisi kuulumaan, kerroin, neljä hyvää päivällispöytätoveria, nim. herrat Metropolitanus, tohtori Ultramarin, kaukonäköinen edistyksen mies, kaunokirjailija Caravaggio ja uutisten urkkija Kopisti, joka tuntee kotimaan päivän tapahtumat yhtä hyvin kuin Ultramarin ulkomaiset.
Pienen suojelusjumalattarensa ja monipäisen toimituksensa kannattamana saavutti Papperslyktan odottamattoman suurta suosiota. Se sai heti noin 950 tilaajaa, (joista 400 Helsingissä), — sellaiseen numeroon eivät monet maamme lehdet vielä silloin olleet tottuneet.
Ja niin rupesi lehteni 1859 joka maanantai ilmestymään. Tein kaikki mitä voin tyydyttääkseni niitä vaatimuksia, joita noin lukuisa tilaajamäärä näytti lehdelleni asettavan: koetin tehdä sen sisällöltään helppotajuiseksi ja vaihtelevaksi, huvittavaksi ja hyödylliseksi, kosketellen päivän huomattavimpia kysymyksiä, sekä kotimaisia että ulkomaisia. Nuo neljä toimittajaa — jotka kaikki olivat eri ilmestysmuotoja minusta itsestäni — kirjoittelivat kukin alaltaan. Niin käsitteli Metropolitanus — aluksi kirjeissä Rustikalle — päiväjärjestyksessä olevia kotimaisia kysymyksiä, kirjoitti sotavanhuksista, ylioppilastalosta, suomalaisen kirjallisuuden seurasta, suomen ja ruotsin kielestä Suomessa, teaatterista ja ylioppilasnäytännöistä j.n.e., ja sai näiden kirjeiden johdosta hoitaa mitä vakavinta polemiikkia, josta enemmän tuonnempana. Paitsi paljoa muuta kirjoitti Metropolitanus myöskin kertomuksen kotimaiselta kiertomatkalta, jonka tein kesällä 1859. Matkustin meritse Viipuriin, sieltä Saimaan kanavan vartta — maitse, sillä vielä ei, kolme vuotta kanavan avaamisen jälkeen, oltu keksitty, että sitä voitaisiin käyttää myöskin matkustajaliikkeeseen — ja edelleen surkealla hinaajalaivalla Saimaan yli, poiketen Savonlinnaan ja Punkaharjulle, sieltä Kuopioon ja sitten Jyväskylän ja Päijänteen kautta takasin Helsinkiin. — Nimimerkki Caravaggio kirjoitti silloin tällöin terävän pilakirjoituksen, kuvaten "kynäpiirroksissa" silloisen Helsingin elämän eri puolia, kertoi taidenäyttelyistä y.m. — Ultramarinin osastoon kuuluivat ulkomaan asiat; silloin leimahtava Italian kysymys, suuri v:n 1859 sota, siihen kuuluvat etevimmät henkilöt ja Garibaldin ihmeellinen vapautustyö seuraavana vuonna olivat erityisesti käsittelyn aiheina. — Kopistin tehtävänä oli lopuksi joka numeroon laatia "kronikka" kaikesta, mitä merkillistä oli tapahtunut kaupungissamme ja maassamme ja jota silloisissa oloissa saattoi kosketella.
Mutta Papperslyktan ei elänyt ainoastaan noiden neljän omain toimittajain kynäntuotteista. Kirjoituksia sekä nuoremmilta että vanhemmilta henkilöiltä rupesi pian lehdelle saapumaan.
Ensimmäisiä avustajiani oli tuo yhäti uskollinen ystäväni Fredr. Cygnaeus. Hän antoi minulle ensiksi kirjoituksen ylioppilastalokysymyksessä (jonka johdosta olin joutunut kuumaan polemiikkiin C. G. Estlanderin kanssa), lähetti sitten Dresdenistä. jossa hän oleskeli kesällä 1859, sarjan kirjoituksia Helsingin teaatterin tulevaisuudesta ja hauskuutti lehteäni m.m. leikillisellä runolla, jonka alla oli nimimerkki "Fennoman". Silloinen professori J. Ph. Paimen kunnioitti minua muutamalla kirjoituksella ja toinen lakitieteen professori A. Liljenstrand lähetti useampia. Saimpa julkaistakseni varakanslerilta, vapaaherra Munckiltakin, joka joskus sanomalehdistössä julkilausui hartaita isänmaallisia mietteitään, kirjoituksen "kansallishengestä ja puoluehengestä": mutta toisen saman miehen kirjoituksen "ajatuksenvapaudesta" pyyhki senssuuri armotta, vaikka kirjoittaja olikin senssuurihallituksen puheenjohtaja ja hänen nimensä oli kirjoituksen alla.
Erityisen runsaasti minulle tuotiin runomittaista avustusta. Uskollinen ystäväni Karl Collan julkaisi lehdessäni suuren osan arvokkaita Goethen, Freiligrothin, Heinen y.m. saksalaisten runoilijan käännöksiä. Carl Mannerheim toi minulle pari kylläkin onnistunutta alkuperäistä runoa Mussetin tapaan. Nuori ylioppilas Julius Wecksell, johon silloin tutustuin, toi minulle usein uusia runojaan, kuunteli neuvojani ja teki heti sellaisia korjauksia, joita hän piti oikeutettuina. Lähes kokonainen tusina hänen nuoruudenrunojaan ja siinä joukossa hänen parhaitaan ilmestyi siten Papperslyktanissa. Sittemmin sain taas useita runoja kahdelta uudelta, nousevalta runoilijalta, luutnantti Frans Mörtengreniltä, jonka ura valitettavasti niin kesken katkesi, ja Theodor Lindhiltä, joka toi sekä omia runojaan että käännöksiä englanninkielestä. Nuorista runollisista avustajistani muistan myöskin Leo Mechelinin, joka käänsi lehteeni muutamia runoja saksankielestä.
Muut nuoremmat ystäväni avustivat minua arvokkailla suorasanaisilla kirjoituksilla. Mainitsen niistä lähinnä Hannes (J. J.) Chydeniuksen, tuon kaikkea jaloa ja inhimillistä unelmoivan kemistin, joka sekä Ruotsista että Norjasta, jossa hän silloin oleskeli, lähetti minulle sisällysrikkaita kirjeitä; sitten Edv. Bergin, joka ystävällisesti hoiti lehden sillaikaa kuin minä olin kiertomatkallani. Hugo v. Becker ja Frans af Björksten muistivat lehteäni matkamuistelmilla, edellinen Kööpenhaminasta, jälkimmäinen Italiasta; ja, mainitsematta enää useampia, lehteä avusti vielä Robert Lagerborg, joka syksyllä 1860 suoritti ensimmäiset harjoituksensa (niinkuin myöskin L. Mechelin) Papperslyktanissa kirjoittamalla kirjeitä ja leikillisiä palasia.