Ne olivat iloisata ja valoisata aikaa nuo kaksi vuotta 1859 ja 1860, joina paperilyhtyäni toimitin. Raitis vapaudentuuli, joka irroitti monet painavat ja lahoneet siteet, puhalsi läpi Euroopan, innostuttaen ja kohottaen nuoria mieliä. Ollen lukuisain suosijain ja ystäväin ympäröimänä ja nauttien suuren yleisön kehoittavaa suosiota tuntui minusta sanomalehtityö miellyttävältä ja keveältä. Ja kumminkin sillä työllä oli hyvinkin vakavat ja raskaat puolensa.

* * * * *

Tulen nyt siihen aikoinaan hyvin merkilliseen polemiikkiin, jota minun oli käytävä niin voimakasta vastustajaa, kuin vanhaa ja kunnioitettavaa ystävääni J. V. Snellmannia vastaan. Tämä kansallisuuskysymystä koskeva kiista, joka aika-ajoin kävi erinomaisen tuliseksi ja jota jatkui lähes vuoden, oli koko tämän ajan alituisesti minua uhkaamassa kuin ukkospilvi, jonka jyrinät ja salamat onneksi eivät toki jaksaneet masentaa reipasta mieltäni.

Riidan alku oli seuraava. Professori C. V. Törnegren rupesi helmikuussa 1859 pitämään sarjan kansantajuisia historiallisia luentoja ruotsalaisesta kirjallisuudesta ja näihin luennoihin hänen kevyt ja miellyttävä esitystapansa veti yleisön, joka melkein täytti yliopiston juhlasalin kaikki paikat. Näiden esitelmien esipuheessa — jotka esitelmät hänen oli sairauden takia valitettavasti pakko liian aikasin keskeyttää — puhui hän muutamia sanoja suomalaisen kirjallisuuden, etupäässä sanomalehtikirjallisuuden, nopeasta edistymisestä viime aikoina. Hän sanoi tämän edistyksen todistavan, ettei se aika ole kaukana, jolloin suomalainen kirjallisuus kokonaan on sysännyt ruotsalaisen kirjallisuuden Suomesta syrjään ja että — niin kuuluivat hänen sanansa — parin sukupolven perästä Suomen sivistyneiden luokkain varmaankin sanakirja ja kielioppi kädessään on pakko tehdä työtä ymmärtääkseen Runebergin, Nordströmin ja Castrénin kirjoituksia.

Hiljaisella hämmästyksellä kuuntelivat kuulijat tätä luennoitsijan lausetta. Sellaista ajatusta tuskin ennen oli julkisesti kuultu lausuttavan. Ja jokainen tiesi, että Törnegren ei suinkaan ollut fennomaani. Olivatko hänen sanansa siis ainoastaan hänen tunnetun ivallisen luonteensa tilapäistä mielenpurkausta? Sitä ei uskallettu otaksua, kun hän oli lausunut ne melkein synkän vakavalla äänellä. Mutta Törnegren oli skeptikko niin toisessa kuin toisessakin suhteessa, oli alakuloinen ja pessimistinen etenkin isänmaan vastaisten kohtalojen suhteen; siitä ne, jotka hänet lähemmin tunsivat, etsivät selityksen hänen sanoihinsa.

Minä en voinut jättää tätä paljo huomattua lausetta lehdessäni koskettelematta. Vielä samassa helmikuussa otin taikka annoin Metropolitanuksen ottaa sen puheeksi kirjeessä Rustikalle, joka kirje käsitteli "suomen ja ruotsinkieltä Suomessa". Uskalsin siinä sanoa, että Törnegrenin ennustus ei tulisi toteutumaan. Kirjoitin aluksi: "Suomenkieli on edistyvä yhä nopeammin ja rohkeammin askelin, se on vähinerin omistava sille kuuluvan paikan opistoissa, tuomioistuimissa ja hallinnossa, se tulee hallitsemaan maan kirjallisuutta, — sitä ei saa epäillä eikä sitä kaikkea voi mikään kuolevainen voima maailmassa enää estää. Mutta siltä ei ole vielä sanottu, että ruotsinkieli parin sukupolven perästä olisi vieras kieli Suomessa, kieli, jota sivistyneiden olisi pakko lukea sanakirjan ja kieliopin avulla. On näet olemassa kaksi asianhaaraa, jotka saattavat minut uskomaan, että ruotsinkieli ei Suomen sivistyneille koskaan muutu vieraaksi kieleksi. Toinen on se, että noin kymmenes osa maan asujamistosta on ruotsinkielistä; toinen se, että se kieli, joka jo vuosisatoja on ollut sivistyksen äidinkielenä Suomessa, ruotsinkieli, myöskin on paria vuosisataa edellä suomenkieltä kirjallisen kehityksen puolesta." — Ja vielä lausuin hiukan terävästi, että tosin on saksalaisten filosoofien kirjoissa kirjoitettu, että kansalla tulee olla yksi kieli, ja että niiden teoriiain mukaan maailma ja meidänkin maamme olisi sen mukaisesti rakennettava; vaan että kumminkin "suuri maailmanrakentaja ei teoksissaan aina ole noin aivan johdonmukaisesti menetellyt", vaan "väliin antanut eri heimoisten ja kielisten kansojen asua yhdessä ja sovittanut heidän kohtalonsa niin, että he ovat tunteneet olevansa yhtä ja samaa kansakuntaa huolimatta siitä, että eivät puhu samaa kieltä". Mainitsin tässä kohden Sveitsin ja lupasin toiste lähemmin kosketella tämän maan kansallisuusoloja, — jonka sitten useissa artikkeleissa teinkin, erityisesti seikkaperäisessä Bernin v. 1857 valaliiton ampumajuhlan kuvauksessa, jossa juhlassa olin ollut, — Ja lopetin, samassa kuin toivoin, että suomenkielen tie sen oikeutettuun asemaan yhteiskunnassa tulisi olemaan niin lyhyt kuin mahdollista, lausumalla uskovani, että ruotsinkieli joka tapauksessa niin kauan kuin nähdä saatoin ja miten kaitselmus kohtaloitamme järjestäneekin, tulisi olemaan "se kieli, jonka kautta suomalainen lähinnä omistaisi laajemman sivistyksen, kuin mitä hänen oma, niin paljo kerran jälelle jäänyt kirjallisuutensa saattoi tarjota."

Että tämä kirjoitus ei jäisi huomiota herättämättä ja että Snellman ja hänen koulunsa pitäisivät mielipiteitäni kerettiläisinä, sitä en tarvinnut epäilläkään. Sitenpä ei kauan kestänytkään, ennenkuin sota alkoi. Kun niissä kauniissa juhlapäivällisissä, jotka vietettiin Fredr. Paciukselle hänen 50:tenä syntymäpäivänään maalisk. 19 p. 1859, tapasin Snellmanin — joka minun ulkomaanmatkani jälkeen oli ollut minulle yhtä ystävällinen kuin ennen — kuiskasi hän aivan hiljaa korvaani, että saatoin odottaa samana päivänä ilmestyvässä numerossa Litteraturbladia tarpeellisen kurituksen siitä, mitä kysymyksenalaisessa Rustika-kirjeessä olin kirjoittanut. Kiitin tuosta huomaavaisuudesta eikä iloinen juhlamieleni tuosta tiedonannosta mitenkään häiriytynyt.

Seuraavana päivänä sainkin Litteraturbladin helmikuun vihosta[53] lukea pitemmän johtavan kirjoituksen otsakkeella "Ruotsin kielen tulevaisuus Suomessa". Kirjoitus oli suunnattu yksinomaan Papperslyktanissa olevaa kirjettäni vastaan. Kaikkea sitä vastaan, jota suomenkielen tulevaisuudesta olin sanonut, ei Snellmanilla ollut mitään muistuttamista. Päinvastoin hän kirjoitti: "Niin lujaa vakuutusta suomenkielen tulevaisuudesta emme ole vielä koskaan kuulleet lausuttavan. Suomen kielen ja kansallisuuden lämpösimmät ystävät eivät ole uskaltaneet pitää tulevaisuutta niin varmana. Papperslyktanin kauniit ja miehevät sanat ovat niiden, jotka suomenkielen tulevaisuudesta ovat kirjoittaneet, ilolla tunnustettavat". Mutta anteeksiantamatonta oli, että myöskin ruotsinkielelle olin jotakin tulevaisuutta uskaltanut ennustaa. Ja vielä pahempaa oli, että olin väittänyt eri kielisten ja heimoisten kansojen, jotka ovat osuneet yhdessä asumaan, koskaan voivan muodostaa yhtä kansallisuutta. Sillä ajan kansallisuuspyrintöjen lipuissa luettiin kaikkialla: "yksi kansallisuus — yksi kieli" eikä voinut löytyä missään kansallista yhtenäisyyden tunnetta, "ennenkuin eri kielet olivat sulautuneet yhdeksi kieleksi todistaen, että myöskin kansallisuutemme oli yhteinen". Sveitsiläisestä kansallisuudesta ei siis voinut puhua yhtä vähän kuin ameriikkalaisesta.[54]

En viivytellyt kauan vastaustani. Ja taistelu pääsi siten täyteen vauhtiinsa. Jo seuraavassa Litteraturbladetin numerossa sanottiin Papperslyktanin vaikutusta turmelevaksi ja minun lausumani mielipiteet turmiollisiksi. Litteraturbladetin huhtikuun numero omisti minulle pitkän kirjoituksen: "Kansallisuudesta, kansojen laeista, laitoksista ja yhteisistä kohtaloista"; elokuun vihossa oli yhtä pitkä kirjoitus "Polyglott-kansoista" ja syyskuussa taas "Polyglott-kansallisuuksista"; lokakuun vihossa oli puhetta "Papperslyktanin personaalipolitiikasta" ja vielä marraskuun vihossa, (joka ilmestyi vuoden viime päivänä) ilmoitti Snellman minulle, ettei hän vastaisuudessa aijo "mistään asiasta vaihtaa sanoja Papperslyktanin kanssa." Seuraavan vuosikerran ensi vihoissa piti Litteraturbladetin toimittaja kumminkin tarpeellisena, joskaan ei suoranaisen väittelyn muodossa, selittää edelleen kansallisuusteoriiojaan kahdessa artikkelissa "Yleisinhimillisestä ja kansallisesta sivistyksestä" sekä "Minkäarvoinen kansan kieli on yhteiskunnallisessa sivistyksessä."

Yhtä usein vastasin minä. Ne esimerkit tosioloista ja muut todisteet, joita esitin tuota ehdotonta kielikansallisuusoppia vastaan, koetti Snellman kumota mitättömiksi etevällä väittämiskyvyllään. Ja jokainen, joka tuntee hänen tapansa polemiseerata, ymmärtää, että hän ei tässä väittelyssä iskenyt pehmeällä kädellä. Minä puolestani terotin kynäni mikäli taisin ja kävin mahtavaa vastustajaani vastaan rohkeasti ja — monen mielestä varmaankin — uhittelevasti. Sitten kävi riita yhä kiihkeämmäksi ja muuttui lopulta persoonalliseksi hyökkäilyksi. Pitkällisissä ja kuumissa väittelyissä tapahtuu usein, että toista tai toista puoluetta syytetään siitä, ettei ottelun kiivaudessa ole niin aivan tarkoin kertonut vastustajan sanoja, ja että hän sitten on niiden tarkoituksen väärentänyt; ja syytetty ottaa siitä aiheen välittääkseen kunniaansa halpamaisesti loukatun. Sellainen oli loppunäytös tässäkin vuoden kestäneessä poleemisessa draamassa. Lukuisa yleisö seurasi tätä polemiikkia koko sen ajan tavallista suuremmalla huomiolla. Useita lausuntoja ilmestyi tämän riitakysymyksen johdosta maan muissakin lehdissä. Monelta taholta saivat minun lausumani mielipiteet täydellistä taikka osittaista kannatusta; m.m. kannatti minua silloinen rehtori Arppe syyslukukaudella 1859 pitämässään ja sittemmin painosta julaistussa avauspuheessa, jonka johdosta Litteraturbladet kirjoitti erityisen vastineen. Mutta suomenkielinen sanomalehdistö langetti minusta tuomion toisensa perästä. Ne lehdet pitivät, niinkuin Snellman, minun katsantokantaani turmiollisena, koska se oli omiaan heikontamaan ja lamauttamaan harrastusta suomalaista kansallisuutta kohtaan. Sillä ellei yksikielisyyttä pidetä pyrintöjemme päämääränä, lausuttiin, ei meidän suomalaisten kannata puhua kansallisuudesta.