Mikä oli oikein, mikä väärin tässä taistelussa, siitä ei ole minulla oikeus mielipidettäni lausua. Mutta sen jätän sen sukupolven tuomittavaksi, joka nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin elää: ensiksi, eikö se vakaumukseni suomenkielen tulevaisuudesta, jonka silloin lausuin, ole toteutunut; — toiseksi, osottavatko näihin asti kehittyneet olosuhteet, että ruotsinkieli Suomessa ennemmin tai myöhemmin kokonaan unhottuu tai muuttuu vieraaksi kieleksi; — ja todistaako viime vuosikymmenien Suomen historia, etteivät sellaiset ihmiset voi samalla tavalla ajatella ja ymmärtää, jotka eivät puhu samaa kieltä taikka ettei kansallista yhtenäisyyttä ja omaa kasallishenkeä voi löytyä kansassa, jolla on useampia kieliä.
* * * * *
Paitsi niitä huolia, joita monet väittelyvastustajani minulle hankkivat, täytyi minun tietysti alati pitää Suomen sanomalehdistön yhteistä perintövihollista, senssuuria, silmieni edessä. Kuinka itse sensuurihallituksen päällikön oli alistuttava alisenssorien mielivallan alle, sen olen jo maininnut. Kokemuksen kautta kehittyneen arvaamiskykyni avulla saatoin kumminkin johonkin määrin suoriutua; mutta varma en koskaan voinut olla siitä, minkä näköisenä lehteni palaisi senssorin kiirastulesta. Kuten aikasemmin olen maininnut, oli kenraalikuvernööri maaliskuulla 1859 salaisella kiertokirjeellä ilmoittanut senssoreille, ettei sanomalehtiin saisi painattaa mitään kirjoituksia "entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä", — ja tämä kiertokirje aiheutui varmaankin eräästä viikkoa ennen Papperslyktanissa olleesta (prof. Palmén'in antamasta) Porvoon valtiopäiväin lausunnosta, joka koski ent. Suomen armeijan sotilaitten avustamista. Tuo salainen kiertokirje saattoi tietysti koskea entisiä ja vastaisia valtiopäiviä muissakin maissa. Sen vuoksi, kun vuoden 1860 alussa otin kuvatakseni Ruotsin valtiopäiviä, joihin Tukholmassa ollessani keväällä 1858 olin tutustunut, pidin hyvin epäiltävänä, pääsisikö sellainen kuvaus ilmestymään; onneksi se toki pääsi. Erinäiset kertomukset, joita Ruotsin lehtien mukaan julkasin Italian vapautussodasta, mielten kuohusta Itävaltaa vastaan, Garibaldista ja muista toiminnan miehistä, olisivat käsittääkseni voineet olla sensuurista vaarallisemmatkin, mutta sellaisiin asioihin ei juuri tuhlattu sitä valtiollista tarkkanäköisyyttä, jota etupäässä omistettiin vähäpätöisiin kotimaisiin pikku-uutisiin.
Mitä Italian ja muiden maiden vapausliikkeeseen tulee, valvoi sensuurin silmä paremmin muita lehtiä kuin minun lehteäni. Elokuulla 1860 levitti itsevaltias pääsenssori, kreivi Berg, erityisen salaisen kiertokirjeen siitä kaikille kuvernööreille. Kreivi oli huomannut, että suomenkielisten sanomalehtien toimitukset "erityisellä laajuudella olivat käsitelleet Italian tapahtumia" ja kun hän "oli sitä mieltä, että Suomen rahvaalla ei voisi olla erinomaista hyötyä moisten tapausten tuntemisesta", olisi asianomaisten senssorien tiedoksi annettava, "että sallivat rahvaalle aijotuissa lehdissä julaista ainoastaan sellaisia mielipiteitä Italian kysymyksestä, jotka soveltuvat yhteen lainkuulijaan kansan järjestyksen, siveellisyyden ja velvollisuudentunnon käsitysten kanssa". Tätä huolenpitoaan rahvaanlehtien sisällöstä rupesi toimekas kreivi erityisellä innolla osottaman sen johdosta, että Fr. Cygnaeuksen eräässä keväällä 1860 ilmestyneessä "Rohkea ehdotus" nimisessä lentokirjassa tekemän ehdotuksen mukaisesti ruotsinkielistä rahvaanlehteä maassa puuhattiin. Tuskin oli nim. Cygnaeus esittänyt ehdotuksensa, ennenkuin innostuneina käytiin sitä toteuttamaan: pantiin toimeen osakkeenkeruu tätä tarkoitusta varten, lyhyessä ajassa merkittiin 350 (10 hopearuplan suuruista) osaketta ja jo toukokuussa valittiin johtokunta (F. Cygnaeus, F. L. ja A. Schauman, G. Ehrström ja R. Frenckell), jonka tuli ottaa toimittaja sekä ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteisiin. Uuden lehden piti ruveta ilmestymään lokakuusta samana vuonna, sen toimittajaksi otettiin maist. V. Öhberg ja nimeksi sille aijottiin Cygnaeuksen ehdotuksen mukaan "Fyrbåken" (Majakka). Mutta toimikunnan ei ollut niinkään helppo toteuttaa tuota suunnitelmaa. Korkein painoviranomainen, kenraalikuvernööri, otti näet myös vilkasta osaa tähän hommaan. Aluksi kreivi Berg ilmaisi korkean tyytymättömyytensä aijottua nimeä kohtaan, jota hän nähtävästi piti erinomaisen tulenvaarallisena, erehdyttävänä, tai muuten yhteiskunnalle turmiollisena. Siihen määrään vaarallisena piti hän tätä nimeä, että hän kielsi siitä sanomalehdissä keskustelemastakin; siten pyyhittiin Papperslyktanista korkeasta käskystä eräs kirjoitus, vaikka minäkin siinä omasta puolestani, mutta omilla syilläni, koetin osottaa tuota nimeä sopimattomaksi. Oli siis pakko antaa aijotulle lehdelle toinen nimi, ja niin pantiin sen nimeksi "Folkvännen" (Kansan ystävä). Mutta sittenkään vielä ei oltu hetikään selvillä. Kenraalikuvernööri suvaitsi antaa uuden määräyksen, että ennenkuin uudelle lehdelle lupaa annetaan, on sen näytenumero hänelle ensiksi esitettävä. Sellainen "Folkvännenin" näytenumero hänelle kesän kuluessa asianmukaisesti annettiinkin. Mutta siitä oli seurauksena hylkääminen; kreivi oli näytenumerossa keksinyt "valitettavasti hyvin moitittavaan suuntaan kirjoitettuja artikkeleita", niin sanottiin päätöksessä. Pahin oli pieni asiallinen ja tosi kirjoitus "Sisilia ja Garibaldi". Se kai nyt lähinnä aiheutti tuon mainitun kuvernööreille laitetun kiertokirjeen. Ja tätä lyhyttä kiertokirjettä seurasi pian toinen paljo pitempi syysk. 13 p:ltä 1860, jota ei tarvinnut pitää salassa vaan jonka sai ilmoittaa rahvaanlehtien toimittajille ja ulosantajille. Kolmessakymmenessä eri kohdassa — joiden kirjoittamisessa nähtävästi oli ollut auliina apuna silloinen kansliapäällikkö S. H. Antell — otti tuo isällinen kreivi antaakseen neuvoja sanomalehtientoimittajille, miten kansan sanomalehti olisi toimitettava. Lueteltuaan kaikki ne aineet "joiden alalla kansan todellista parasta harrastava sanomalehden toimittaja voisi koko laajassa piirissä käsitellä kansalle hyödyllisiä huomioita ja tietoja", selitti hän lopuksi sopimattomaksi pyrinnöksi tyrkyttää kansalle hyödyttömiä ja sille vieraita aineita ja tapauksia. "Näihin luen kirjoitukset ja tiedonannot valtiollisista tapahtumista Japanissa, Kiinassa, Syyriassa, Sisiliassa, Kalabriassa, Umbriassa, Marokossa ja Meksikossa, joita jotkut sanomalehdentoimittajat syöttävät rahvaalle. Nämä aineet eivät ole paikallaan sanomalehdissä, joita Suomen maalaisrahvaalle toimitetaan". — Millä sydämmellisellä hauskuudella tätä uutta todistusta korkeimman hallitusmiehemme kaikkitietäväisyydestä kaikilla tahoilla vastaanotettiin, sitä en tarvitse sanoa. Mutta kreivi Berg luuli nähtävästi opettavaisilla neuvoillaan ehkäisseensä kaikki rahvaansanomalehdistöstä johtuvat vaarat, sillä vähää sen jälkeen antoi hän nyt ilmestymisluvan "Folkvännen"-lehdelle, joka siten vuoden 1861 alusta saattoi ilmestyä.
* * * * *
Ne olivat iloista ja valoisaa aikaa nämä vuodet 1859 ja 1860, sen olen jo sanonut. Se oli maassamme varsinaisen valtiollisen aamuheräyksen aika. Kaikki, jotka ajattelivat isänmaan tulevaisuutta, näkivät edessään sarastuksen, joskin sen synkät pilvet usein pimittivät. Näitä ajatuksia ja toivomuksia ei kirjoitettuina eikä painettuina voitu ilmoille päästää. Sitä suurempi tarve meillä nuorilla oli vaihtaa suullisesti ajatuksia ja samoin ajattelevat rupesivat siitä syystä yhä useammin persoonallisesti seurustelemaan. Niinpä harvoin kului päivää, jolloin eivät useimmat tai harvemmat siitä piiristä, johon kuuluin, ainakin jotakin hetkeä olleet yhdessä. Tähän piiriin olivat luettavat Karl Collan, Edv. Bergh, Rob. Lagerborg, Hannes Chydenius, Carl Mannerheim, Hugo v. Becker ja muut jo mainitsemani Papperslyktanin avustajat, sekä vielä Rob. Momtgomery, Henr. Borgström, veljekset Jacob ja Gust. Estlander, Theod. Sederholm, Karl Chydenius, Edvin Nylander, Thiod. Seelan, Wilh. Roschier, Lorenzo Runeberg — muita mainitsematta. Virkeä ja raitis elämä vallitsi piirissämme. Me hankimme niin tarkat tiedot kuin mahdollista kaikista kotimaisen politiikan vivahduksista ja harkitsimme niiden mukaan toiveitamme isänmaan kohtaloista; iloitsimme kaikista merkeistä, jotka osoittivat heräävää kansallista ja taloudellista vireyttä ja joita olikin monella taholla maassa nähtävänä; päivän taloudelliset ilmiöt olivat tietysti vilkkaan keskustelun aiheena; ja muun maailman ilmiöitä seurasimme suurimmalla huomiolla. Mutta vakavain keskustelujen keskessä viihtyivät aina myöskin nuortea pila ja ilokin; sukkeluuksia ja sanansutkauksia singahteli myötään ja mieliala Florio Catanin silloin vaatimattoman kondiittorian sisähuoneessa, jossa tavallisesti kokoonnuimme, vilkastui usein vielä sen kautta, että joku soittotaiteilijoistamme, kuten K. Collan tai Filip v. Schantz (joka syksyllä 1860 rupesi pääkaupungissa esiintymään), istahti pianon ääreen ja soitti jonkun isänmaallisen sävellyksensä, taikka taas sen kautta, että saatiin kuulla joku pieni soolo-laulu, kuten kun esim. ystäväni Roschier sanomattoman tunteellisella huumorilla lauloi kaikkien ihaileman uusmaalaisen kansanlaulun.
* * * * *
Mielten vilkkaus ja yleisten asiain harrastus kasvoi kaikkialla maassa hyvin nopeasti. Joskaan ei puhtaasti valtiollisessa suhteessa vielä uskallettu pitää mitään aivan varmana, niin voitiin ainakin taloudellisessa suhteessa iloita todellisista, suurista edistysaskeleista. Hallituksemme johtava mies oli nyt Fabian Langenskiöld, joka, kuten jo mainittu, keväällä 1858 oli tullut v. Haartmanin paikalle raha-asiain päälliköksi. Hän oli tavallista kunnianhimoisempi, kyvykkäämpi, rohkeampi ja tarmokkaampi ja hän tahtoi vakavasti edistää ja hyödyttää isänmaataan. Nuorempana oli hän toiminut opettajana, — Helsingin lyseossa ja Suomen kadettikoulussa —, mutta oli sen ohessa aina ollut huomattu salonkimiehenä; valtiomiesuralle oli hän valmistautunut etupäässä perinpohjin perehtymällä venäjänkieleen, opiskellen useissa Venäjän yliopistoissa. Sitten hän senaatin kielenkääntäjänvirasta siirtyi Pietariin valtiosihteerin virastoon ja siellä oli hän tilaisuudessa osoittamaan diplomaattisia lahjojaan; aluksi häntä käytettiin välitysmiehenä noita riidanalaisia rajaoloja Venäjän-Suomen ja Norjan välillä käsiteltäessä. Hänen onnistumisensa tässä toimessa lisäsivät korkeiden viranomaisten luottamusta häntä kohtaan. Nyt hän nopeasti kohosi. Mihin hänet pantiinkaan, suoriutui hän taitavasti, mikään toimi ei hänelle näyttänyt olevan liian vaikea. Hän osasi oikealla tavalla kohdella Venäjän viranomaisia Pietarissa ja samoin kenraalikuvernööriä Helsingissä ja siten hänestä pian tuli se mies, joka oikeastaan ohjasi Suomen valtioperäsintä. Se kunnianhimo, joka hänet tähän asemaan oli nostanut, ei onneksi ollut pelkkää persoonallista vallanhimoa. Eikä epäilty, että Langenskiöld tahtoi toimittaa suuria maansa hyväksi, ja joskin hän, kuten sittemmin nähtiin, toisinaan kokonaan erehtyi tähän päämäärään johtavista teistä, niin sai hän lyhyellä toiminta-ajallaan kumminkin tehdyksi paljo, josta silloinen aika oli ja jälkimaailma pysyy hänelle kiitollisena.
Yksi niitä toimenpiteitä, jotka Langenskiöldin neuvottelemiskyvyn avulla saatiin aikaan ja jota yleisellä mielihyvällä tervehdittiin, oli se kansainvälinen tullisopimus, joka sisällytettiin asetukseen kauppasopimuksista Venäjän ja Suomen välillä tammik. 31 p:ltä 1859. Senkautta aikaansaatiin entistä suurempi tasapuolisuus molempain maiden tavarainvaihtoa koskeviin ehtoihin ja sitä selvempää tullirajaa, joka siten määrättiin, pidettiin "Suomen vastaisen itsenäisenä pysymisen takeena".
Jos siihen asti vallinneet tulliolot olivat tuntuneet maalle painostavilta, niin vielä vaikeampia olivat rahaolot olleet. Kun Venäjällä itämaisen sodan aikana hopeanvaihto lakkasi ja Venäjän setelit kulkivat Suomessa yhtä helposti kun sen omat, oli Suomen pankki jo 1854 myöskin ollut pakotettu lakkauttamaan hopeavaihtonsa. Suomalaiset ja venäläiset setelit, ynnä ala-arvoinen vaihtoraha, olivat sen jälkeen ainoana vaihdon välikappaleena Suomessa: niiden arvo vaihteli olosuhteiden mukaan ja Venäjän paperirahan kurssi määräsi myöskin suomalaisen. Yhä sietämättömämmältä tuntui se liikeolojen epävarmuus, jonka tämä epäkohta tuotti. Ja yhä yleisemmin ja äänekkäämmin kohosi vaatimuksia, että tämän onnettomuuden syy, Venäjän setelirahan käyminen laillisena maksuvälikappaleena Suomessa, olisi poistettava. Paremmin kuin kukaan muu oivalsi tämän vaatimuksen oikeutuksen maan rahavarainpäällikkö, eikä hän epäillyt tehdä kaikkea voitavaansa, saattaakseen Suomen rahalaitoksen itsenäiselle kannalle. Sitä ei kumminkaan yht'äkkiä voitu tehdä. Mutta huhtik. 4 p. 1860 kypsyi ensimmäinen tärkeämpi hedelmä Langenskiöldin kauniista ponnistuksesta, kun julistus Suomen rahayksilön muuttamisesta ilmestyi. Tämän julistuksen kautta markka ja penni[55] vahvistettiin meidän rahayksilöksemme ja Suomen pankki sai toimekseen lyöttää omaa kuparirahaa sekä ulosantaa seteleitä, aluksi 1-3 markkaa hopeata. Ensimmäiset 3 markan setelit ulosannettiin jo kesäk. 1 p. ja 1 markan setelit nekin ennen juhannusta. Eikä kulunut kuin kaksi kuukautta, ennenkuin (kesäk. 12 p.) Suomen hallitus oikeutettiin hopearahaa lyöttämään (samoja arvoja kuin nytkin vielä) ja Suomen pankki levittämään suurempia seteleitä, 12:sta markasta 100 markkaan. Siten oli varma pohja laskettu sitä rahareformia varten, joka, vapauttamalla maan Venäjän rahan riippuvaisuudesta, oli omiaan tuottamaan meille varman rahakannan, mutta jonka lopullista toteuttamista vielä useita vuosia saatiin odottaa.