Hallituksen suurempiin ja tärkeämpiin toimenpiteisiin kuuluivat nekin, jotka koskivat maan ruununmetsien hoitoa ja metsälaitoksen järjestämistä. Metsähallinto oli tosin jo 1850-luvun ensi vuonna pantu alulle ylitirehtööri C. W. Gyldénin toimesta, mutta vasta saman vuosikymmenen lopulla ryhdyttiin asiaan vakavasti ja vauhdilla. Kreivi Berg rupesi näet kiinnittämään aivan erityistä huomiota metsätalouteen ja kun rahavarainpäällikkö Langenskiöld luuli ruununmetsistä voivansa ammentaa aivan arvaamattomia aarteita valtionrahastoon, innostui hän asiasta vielä enemmän. Eräs ammattimies Saksasta, Tharandin metsäopiston johtaja E. v. Berg kutsuttiin 1858 tänne laatimaan ehdotusta maamme metsälaitoksen järjestämisestä[56] ja varmaankin isoksi osaksi tämän miehen neuvojen mukaan perustettiin Evon metsäopisto 1859, järjestettiin metsävirkamiehistö sekä julaistiin ohjesääntö ruununmetsien hoidosta. Jotta järjestämistyö suoriutuisi nopeammin oli edellisinä vuosina joukko nuoria miehiä valtionavuilla lähetetty Ruotsiin ja Saksaan sikäläisissä opistoissa perehtymään metsänhoitajan toimiin. Ja niin oli Langenskiöld innostunut tähän asiaan, että hän kesällä 1860, tutustuakseen paremmin ruununmetsiin, lähti yli-tireht. apulaisen vphra R. Wreden ja insinöröi A. F. Soldanin seuraamana matkalle maan pohjoisiin osiin, viipyen tällä matkalla yli kaksi kuukautta ja käyden Lapinmaalla asti. Tästä matkasta antoi hän sitten senaattiin seikkaperäisen kertomuksen, joka osittain Litteraturbladetissa julaistiin.

Ilahduttava edistysaskel oli vielä se pieni alku ammattikuntalaitoksen ja kaupparajoitusten siteiden höltymiseksi, joka sisältyi joulukuussa 1859 annettuihin asetuksiin käsityölaitoksista ja tehtaista sekä kauppapuotien perustamisesta maalle. Nämä asetukset olivat vielä kylläkin suppeat, mutta niiden avulla aukeni kumminkin tie vapaampaan elinkeinoja koskevaan lainsäädäntöön, jommoinen ainoastaan säätyjen myötävaikutuksella voitiin aikaan saada.

Samana vuonna ilmestyi myöskin asetus niistä ehdoista ja periaatteista, joiden mukaan hypoteekkiyhdistys oli maahan perustettava. Tällaisen yhdistyksen perustaminen oli vilkkaasti ollut harkittavana maanviljelijäin piireissä ja muunkin yleisön kesken aina siitä lähtien, kuin nuori Henrik Borgström Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseurassa tammikuulla 1858 ensiksi oli tehnyt ehdotuksen hypoteekkiyhdistys-järjestelmän perustamisesta maahamme. Matkojensa ja opintojensa kautta muissa maissa oli Borgström tullut huomaamaan, että maamme korkeampaa taloudellista kehitystä varten hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien aikaansaaminen on välttämätön ehto. Hänen oli aluksi taisteltava suomalaisen luonteen hitaisuutta vastaan, yleistä tällaisen kysymyksen tuntemattomuutta vastaan ja niitä monia epäilyksiä vastaan, joilla sekä hallitusmiehet että muut vaikuttavat henkilöt hänen ehdotuksiaan kohtelivat, mutta hänen sitkeytensä voitti kaikki ne vaikeudet. Hän ulosantoi lentokirjan "Hypoteekkiyhdistyksistä", hän kirjoitti itse sekä kehoitti muita kirjoittamaan sanomalehtiin artikkeleita tästä kysymyksestä, hän oli laajassa kirjeenvaihdossa, esiintyi seuroissa ja kokouksissa ja siten hänen vähitellen onnistui päämääräänsä päästä. Sen jälkeen kuin hallintomiesten epäilykset olivat väistyneet ja edellämainittu asetus oli tehnyt hypoteekkiyhdistysten perustamisen mahdolliseksi, kuulutettiin asian johdosta yleinen kokous syyskuun 15 p:ksi 1859. Tähän kokoukseen saapui noin 70 maanomistajaa ja muuta asianharrastajaa koko maasta. Etäisemmissä maakunnissa olivat maanviljelijät valinneet valtuutettuja ja lähettäneet heitä edustajikseen. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin kreivi C. M. Creutz ja sihteeriksi Borgström. Rahavarain toimituskunnan päällikkö Langenskiöld oli läsnä näissä kokouksissa, joita vilkkaan keskustelun jatkuessa kesti kaksi päivää. Päätökseksi tuli, että yksi ainoa hypoteekkiyhdistys koko maata varten oli perustettava, jonka päähallinto olisi Helsingissä ja jolla olisi haarayhdistyksiä eri lääneissä. Komitea sai toimekseen laatia ohjesääntöehdotuksen yhdistykselle. Kun tämä ehdotus seuraavan vuoden alussa oli saatu valmiiksi ja jaetuksi, pidettiin perustava kokous Haminassa heinäk. 4 p:nä, jonka jälkeisenä päivänä yleinen maanviljelyskokous siellä avattiin. Ohjesääntöehdotus tarkastettiin siellä ja, vaikka hallitus ei ollut voinut hyväksyä useita niitä tärkeimpiä ehtoja, joita komitea oli katsonut tarpeellisiksi, hyväksyttiin pitkän ja ankaran keskustelun jälkeen; väliaikainen johtokunta valittiin. Hallitus vahvisti säännöt ja yhdistys alotti toimintansa toukokuussa 1860, vaikka sen varsinainen lainaliike alkoi vasta vuonna 1862.

Tässä yhteydessä sai Henr. Borgström toisenkin suuren tuumansa toteutetuksi. Samassa tilaisuudessa Haminassa, jossa hypoteekkiyhdistys perustettiin ja jossa maan tarpeista ja toivomuksista hyvin selvästi ja suorasti keskusteltiin, teki Borgström, — joka oli valmistanut kysymyksen m.m. kirjoittamalla kirjoituksen: "Raha-asema Suomessa 1857 ja yksityispankit", — ehdotuksen "Suomen maanviljelyspankin" perustamisesta. Ehdotusta vilkkaasti kannatettiin, alustavaan osakekirjoitukseen ryhdyttiin heti ja komitea valittiin yhtiön sääntöjä laatimaan. Sitten kuin sääntöehdotuksesta oli keskusteltu ja sitä oli tarkastettu parissa kokouksessa Helsingissä, joissa nimi muutettiin "Suomen Yhdyspankiksi", saattoi tämä maamme ensimmäinen yksityispankki pitää perustavan kokouksensa toukokuussa 1861 ja esivallan luvan saavuttua alkaa vaikutuksensa tammik. 1 p. 1862.

* * * * *

Kaikki nämä maan taloudellisiin oloihin syvästi vaikuttavat toimenpiteet pitivät mieliä vilkkaina ja niistä keskusteltiin sekä vanhojen että nuorten piireissä. Yksinpä sanomalehdistössäkin voitiin puhua jotenkin esteettömästi näistä asioista, — kumminkaan ei Venäjän rahan käypäisyydestä Suomessa, jonka johdosta valitukset kumminkin joka päivä kävivät yhä yleisemmiksi ja haikeammiksi.

Kuinka valtiollisella alalla edistyttiin, millä kannalla valtiopäivävalmistukset olivat, siitä sai suuri yleisö tietää ainoastaan huhuja. Tiedettiin että senaatti oli täydessä toimessa, totellen hallitsijan toukok. 31 p:nä 1859 antamaa käskyä, valmistaakseen luetteloja niistä lainsäädännöllisistä ja taloudellisista kysymyksistä, jotka lähinnä vaativat sellaista lopullista ratkaisua, "joka suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voinut hallinnollista tietä tapahtua". Mutta tätä työtä tehtiin senaatissa kauan hyvin salaisesti ja hiljaa. Sittemmin saatiin kumminkin tietää, että senaatin jäsenet olivat jakaantuneet eri komiteoihin ja sitten osastoittain kokoontuneet neuvottelemaan siitä, mitkä säätyjen vallasta riippuvat lait ja määräykset olisivat tarkastettavat ja korjattavat. Ja tällöin oli huomattu, että puolen vuosisadan seisahduksen aikana, jolloin lainsäädännöllinen kehitys oli ollut pysäyksissä, tarvittavain lainmuutosten lukumäärä oli kasvanut niin suureksi, että kun komiteain ja osastojen ehdotukset vihdoin alistettiin senaatin täysistunnon tarkastettaviksi, huomattiin mahdottomaksi, että ne kaikki esitettäisiin yhden ainoan säätykokouksen käsiteltäviksi. Täytyi sen vuoksi erottaa erikseen ne kysymykset, joiden alalla muutoksia pidettiin enin tarpeellisina, ja vasta kun näitä oli lähemmin muodosteltu ja perusteltu, saattoi senaatti alussa vuotta 1861 lähettää lopullisen ehdotuksensa hallitsijalle. Mutta saataisiinko todellakin valtiopäivät? Kaikista valmistuksista huolimatta oli kyllin syitä olemassa, jotka saattoivat sitä epäilemään. Tarvittaisiin, niin arveltiin, lujia kannustavia voimia, jos mieli voittaa ne epäilykset, joita Suomen säätyjen kokoonkutsuminen Pietarissa luonnollisesti herätti. Ja oliko sellaisia voimia olemassa? Sellainen kenraalikuvernööri, joka kuten kreivi Berg yksin tahtoi vastata kaikesta ja tehdä kaikki, hän tietenkään ei voinut pitää valtiopäiviä muuna kuin välttämättömänä pahana eikä siis ollut halukas kiirehtimään sellaisen edustuslaitoksen kokoonkutsumista, jonka kanssa hänen tulisi jakaa mahtinsa ja viisautensa. Ministerivaltiosihteeri kreivi Armfeltilta, joka tunnettiin hyvin varovaksi eikä ensinkään alkuunpanijaksi, ei arveltu tässä suhteessa olevan paljon odotettavissa. Niistä miehistä, jotka siihen aikaan olivat vallassa, oli vphra Langenskiöld epäilemättä se, jonka luultiin enin harrastavan valtiopäiviä; olivathan ne välttämättömiä hänen suuria rahauudistuksiaan ja taloudellisia tuumiaan varten. Mutta Langenskiöld oli rohkea ja itseviisas ja sen vuoksi näyttivät hänestäkin perustuslailliset muodot hankaloilta; hän oli jo näyttänyt, että valtionlainoja voitiin ottaa säätyjä kuulustelematta — jota periaatetta hän sittemmin puolusti hämmästyttävällä varmuudella ja sitkeydellä — ja ennen pitkää saatiin nähdä, miten hänen mielestään Suomen säätykokous mukavimmalla tavalla oli järjestettävissä.

Ne voimat, joiden avulla valtiopäiväin aate vihdoin toteutettiin, tulivat muualta.

* * * * *

Vastaisten valtiollisten eduskunta-väittelyjen esipuheena saattoi pitää Ritariston ja Aatelin valtuutettujen kokousta, joka pidettiin alussa vuotta 1860.