Jo kymmenen vuotta oli innostuksella kuultu Vänrikki Stoolin kertovan Suomen viime taistelusta, mutta kukaan ei ollut siltä tullut ajatelleeksi, että tuosta "murtuneesta, repaleisesta sotajoukosta" vielä eli monta vanhaa soturia, jotka harmaantuneina ja voimattomina syrjäisissä mökeissään ehkä "nälkää näkivät ja palelivat", niinkuin muinoisina taistelun aikoina. Silloin saatiin, lopulla vuotta 1857, eräästä Ruotsin lehdestä lukea kehoitus varojen keräämiseen muutamalle Nurmeksessa, Karjalassa, elävälle vanhalle soturille, joka oli ollut mukana useissa v:n 1808 taisteluissa ja jolta välttämättömimmät elämisen tarpeet puuttuivat. Nyt huomattiin, mitä täällä kotimaassa oli laiminlyöty; hävettiin, kun moinen kehoitus ilmestyi, ei oman maan, vaan vanhan veljesmaan sanomalehdessä. Ja täälläkin ruvettiin vilkastumaan, yhdestä pitäjästä toisensa perästä saapui sanomalehtiin tietoja vielä elävistä sotavanhuksista. Voimakkaamman herätyksen toimimaan "v. 1808 miesten" hyväksi antoi kumminkin vasta kesäkuussa 1858 Åbo Underrättelser, — jossa E. Bergh silloin oli aputoimittajana —; eräässä lämpösesti kirjoitetussa artikkelissa pyysi se Suomen kansaa muistamaan isänmaan vanhoja puolustajia, hankkimaan aluksi tietoja niiden olinpaikoista ja keräämään apua heille vanhuuden jälelläoleviksi ajoiksi. Tämä kehoitus sai vastakaikua. Kaikilta tahoilta saapui nyt sanomalehdille ilmoituksia vielä elävistä sotavanhuksista, niistä tappeluista, joissa he olivat olleet osallisina, heidän myöhemmistä elinvaiheista, — ja niitä uutisia ei sensuuri, merkillistä kyllä, ensinkään ehkäissyt. Samoihin aikoihin pantiin kaupungeissa ja maaseuduilla varojenkeräyksiä toimeen, pidettiin arpajaisia, seuranäytelmiä, laulajaisia, tanssiaisia ja kaikenlaisia iltamia, kirjoja ja sävellysvihkoja ilmestyi, — kaikki sotavanhusten hyväksi. Turussa, josta kehoitus oli lähtenyt, muodostui keskuskomitea, joka otti vastaan ja jakeli kertyneitä varoja. Hallituskin osoitti suopeutta sotavanhuksia kohtaan — niihin luki se myöskin entiset kaartilaiset Puolan sodan ajoilta — ja lisäsi vanhusten nauttimat eläkkeet kaksinkertaisiksi. Vanhat soturit saivat sitäpaitsi lämmintä myötätuntoisuutta osakseen nuorempain soturiveljien taholta; kaikkien Suomen joukkojen upseeristot tekivät yksimielisesti kauniin päätöksen luovuttaa osan palkastaan n.s. Suomen sotaväen vanhusrahastoon, josta oli apuja vanhuksille annettava, niinkauan kuin sellaisia vielä oli hengissä.

Lopulla vuotta 1858 oli saatujen tietojen mukaan vuoden 1808 sotilaita vielä laskettu olevan hengissä noin 600.[49] Silloin olikin innostus vanhuksia kohtaan korkeimmillaan. Helsingissä olivat sotavanhukset, kuten sanomalehdissä kirjoitettiin, "päivän tunnussanana". Niin antoi ylioppilasten laulukunta juhlasalissa iltaman, jossa isänmaallinen innostus korkeimmilleen kohosi. Z. Topeliuksen kauniin proloogin lausui voimakkaasti silloin 19-vuotias ylioppilas L. Mechelin. Runebergin "Viidennen päivän heinäkuuta" jota ei vielä oltu painettu, lausui C. Mannerheim. Porilaisten marssi laulettiin ensi kerran Topeliuksen tilaisuutta varten sepittämillä sanoilla[50] ja salintäyteinen yleisö vastaanotti sen kuohuvalla innostuksella. Kahta päivää myöhemmin olivat Seurahuoneella kaartin upseerikunnan toimeenpanemat tanssiaiset sotavanhusten hyväksi: sali oli koristettu vanhoilla ja uusilla lipuilla, kivääreillä, miekoilla ja kaikenlaisilla kuvaannollisilla sotakuvilla ja vaakunakilpiin olivat kirjoitetut ne merkillisimmät tappelut, joihin Suomen sotajoukot muinaisina aikoina ovat ottaneet osaa. Ja samassa sotamaisesti koristellussa salissa olivat paria päivää myöhemmin samaa tarkoitusta varten muistaakseni n.s. "karhupäivälliset", joissa oli paljo väkeä ja joissa myöskin vallitsi raitis isänmaallinen mieliala.

Nämä molemmat liikkeet, — ylioppilastalon ja sotavanhusten hyväksi, toinen tähdäten tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, toinen tarkoittaen isänmaan parasta toivoa, toinen sen parhaita muistoja — ne olivat, kotiin palatessani, vastassani kuin raittiit aamutuulahdukset; ne osottivat herännyttä luottavampaa, toivorikkaampaa, rohkeampaa mielialaa ja vaikuttivat melkoisessa määrin sen alakuloisuuden haihduttamiseksi, joka viime vuosina yhtämittaa oli mieltäni painostanut.

Vanhemmat ja nuoremmat ystäväni ja aatetoverini tapasin myös kahden vuoden kulutta verrattain rohkeina mieleltään. Heidän riveihinsä oli sillävälin ilmestynyt jokunen uusikin mies, johon pian tutustuin. Niin esitettiin minulle jo aivan ensi päivinä nuori kaartinluutnantti Robert Lagerborg. Hän oli, priimuksena päästyään Suomen kadettikoulusta 1854 ja ensi vänrikinvuotensa venäläisessä kaartinrykmentissä palveltuaan, siirretty Suomen kaartiin v. 1856, jolloin tämä pataljoona oleskeli Venäjällä, sekä seurannut kaartia syksyllä Helsinkiin.[51] Täällä oli hän pian herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Hänen avonainen, rehellinen luonteensa, hänen hieno käytöksensä, hänen jalo, isänmaallinen innostuksensa ja hänen neronsa oli kiinnittänyt mielet häneen, missä hän liikkuikaan, yhtähyvin nuorissa, kirjallisissa piireissä kuin hienoston seuroissa ja kasarmeissa. Eikä pitkää aikaa kuhmut, ennenkuin hän ja minä olimme hyvin läheisiä tuttavia. Lagerborg oli vielä täydestä sydämmestään soturi; mutta siltä ei ajan kirjallisista eikä valtiollisista riennoista mikään ollut hänelle vieras. Erityisellä huomiolla oli hän seurannut Venäjän aikakauskirjallisuutta, joka edellisinä vuosina oli vilkkaasti ja korkealle kehittynyt. Ja mitä Venäjän aikakauskirjoissa silloin jo voitiin kirjoittaa, miten hallinnollisia ja yhteiskunnallisia oloja omassa maassa arvosteltiin, miten petoksia ja muita sotilas- ja siviilihallinnon epäkohtia paljastettiin, kuinka sotilasalalla m.m. kenraali Miljutin, vastainen sotaministeri, oli loistavalla kirjailijakyvyllä esittänyt silloisen sotalaitoksen puutteita ja tehnyt selkoa korjaussuunnitelmastaan, — kaikesta tästä tiesi Lagerborg kertoa meille, jotka emme noita asioita tunteneet ja joista ne olivat melkein uskomattomia. Se palava harrastus, joka oli näiden hänen esitystensä elähdyttimenä, osotti jo, että tämä upseeri tulisi sanomalehtialalla taistelunsa taistelemaan. Ja hänen puheistaan täytyi minun ja monen muun ruveta uskomaan ja toivomaan, että Suomessakin painostavat paino-olot pian väistyisivät nousevan päivän tieltä.

* * * * *

Halu sanomalehtityöhön rupesi siten kotiin palattuani taas valtaamaan minut.

Vietettyäni pari viikkoa Helsingissä lähdin maalle, Inkooseen, veljeni Fransin palkkiopitäjään, jonka pappilassa jo pitemmän aikaa sitten melkein joka kesä olin saanut milloin pitemmän, milloin lyhyemmän ajan nauttia hauskaa perhe-elämää. Läheltä pappilaa hankin nyt itselleni vaatimattoman asunnon koko kesäksi: asetuin muutamain virstain päässä olevaan torppaan Saunamäen lastauspaikan luo. Kesäinen ilma ja merivesi (prof. Malmstenin neuvon mukaan uin uutterasti meressä) vahvistivat melkoisesti terveyttäni. Ja sen rinnalla haluni uuteen toimintaan kasvoi. Yksinäisillä kävelyretkilläni muovailin päässäni uuden sanomalehden suunnitelmaa, jota päätin ensi vuoden alusta ruveta ulosantamaan. Siitä piti tulla Suomessa aivan uudenlainen lehti: viikkolehti, kepeästi toimitettu, joka kumminkin käsitteleisi vakavampiakin aineita. Suunnitelmasta pääsin vähitellen täydellisesti selville: toimitusta päätin yksin hoitaa, ainakaan en antautua kenestäkään riippuvaiseksi. Nimeä uudelle lehdelle oli minun melkein mahdoton keksiä. Kauan mietittyäni ja haparoituani keksin vihdoin nimen Papperslyktan (Paperilyhty) ja se oli minusta onnellinen keksintö. Se nimihän osoitti, että en itse kovin suuremmoiseksi kuvitellut sitä valoa, jota pieni lehteni tulisi levittämään. Se kuvasi sen ohessa kuinka epävarmoja ja haihtuvia kaikki sanomalehtiyritykset maassamme olivat: — "tulee pieni tuulenhenki, se sammuttaa kynttilän lyhdystä taikka vie liekin paperiin, jolloin kaikki palaa ja savuun haipuu". Kun nimi oli tiedossa oli vastainen lehtituumani valmis. Täytyi nyt vain kirjoittaa tuo lehti, painaa se ja hankkia sille lukijoita.

* * * * *

Kun syksyllä 1858 taas olin hyväin ystäväin tuttavallisessa seurassa huomasin pian, kuinka poissaoloni aikana kaikki isänmaalliset tulevaisuudentuumat olivat käyneet suunnaltaan varmemmiksi. Tarkoitus, johon ne tähtäsivät, oli perustuslaillisen valtiomuodon uudelleen herättäminen. Toivottiin, vaikkei voitu uskoakaan toiveiden pian toteutuvan. Asema oli yhä vielä sellainen, että painovapauden ja sanomalehdistön ylin komentaja, kenraalikuvernööri, maaliskuussa 1859 saattoi antaa sellaisen salaisen käskyn painotarkastajille, "ettei Suomen lehdissä saa painattaa mitään kirjoituksia entisistä eikä vastaisista valtiopäivistä". Suurilla silmillä oli toisiaan katseltu, kun kesällä 1858 oli tavattu Åbo Tidningissä v:n 1772 hallitusmuoto ja v:n 1789 Yhdistys- ja Vakuutuskirja painettuna, joskin ilman enempiä mietteitä; ja kun saman vuoden lopulla, lähinnä oppikirjaksi Helsingin lyseoon, samat asiakirjat ynnä keisarien hallitsijavakuutukset voitiin erikseen painaa nimellä "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait", niin pidettiin sitä korkeimman vallan erittäin vapaamielisenä myönnytyksenä.[52] Mutta toiselta puolelta tiedettiin, että hallitsevissa piireissäkään ei vastaisten valtiopäiväin tuumia voitu kokonaan syrjään sysätä. Eikä kulunutkaan aikaa kuin toukokuuhun 1859, ennenkuin maan virallisissa lehdissä saatiin lukea, että hallitsija oli käskenyt kenraalikuvernöörin ja senaatin laatia luettelon niistä maan lainsäädäntöä ja rahaoloja koskevista kysymyksistä "jotka nykysin voivat vaatia H. M:n korkeata huomiota", mutta joita "suuriruhtinaskunnan perustuslakien mukaan ei voida hallinnollista tietä lopullisesti niin ratkaista, että ne tyydyttäisivät maan tarpeet ja samalla olisivat sopusoinnussa H. M:nsa maanisällisten tarkoitusten kanssa."

Että valtiopäiviä siten todellakin valmistettiin, sitä ei enää voitu epäilläkään. Siitä oli nyt varmempia todistuksia kuin ennen, jolloin enteinä siitä oli pidetty sitä seikkaa, että maalaaja R. V. Ekmanilta oli kesällä 1858 tilattu Porvoon valtiopäiviä kuvaava taulu (Thelningin Porvoossa olevan taulun mukaan), taikka että Ritarihuoneen rakentamiseen oli ryhdytty keväillä 1858. Ritarihuonejohtokunnan päätös ryhtyä silloin rakennuttamaan tuota jo kauan sitten aijottua rakennusta, se oli tosin sattuma, joka näihin aikoihin kumminkin näytti ajatukselta. Mutta se joka tietää, että silloisessa ritarihuonejohtokunnassa vphra Cas. v. Kothen oli johtavana sieluna, ymmärtää helposti, että perustuslailliset tarkoitukset eivät vaikuttaneet tuon rakennuksen perustuksen laskemista. Valtiopäivät olivat odotettavissa; — mutta milloin, kuinka pian, sitä ei voinut kukaan ennustaa. Ja he, jotka sitä enin ajattelivat ja siitä suurinta toivoivat, ne sitä päivää samalla jonkinlaisella pelolla ajattelivat. Peljättiin, että mahdollisesti kaikki se, mitä meillä paperilla oli, voisi mennä hukkaan. Eihän tiedetty, minkälaiseksi säätykokous meillä muodostuisi. V:lta 1809 ei ollut enää elossa olevain muistoja jälellä: kaikki vanhat, mutta vielä voimassaolevat valtiopäivämuodot olivat unhottuneet ja niihin oli perehdyttävä kirjoista ja asiapapereista. Entä vastaiset edusmiehet? Selailtiin E. v. Knorringin keväillä 1858 ulosantamaa ensimmäistä Suomen aateliskalenteria ja siitä nähtiin, kuinka suuri osa aateliston päämiehiä oli Venäjän sotapalveluksessa ja kuinka pieni muuten niiden saman säädyn jäsenten lukumäärä oli, joissa voitiin edellyttää edes jossakin määrin olevan valtiollista harrastusta ja isänmaallista itsetuntoa. Muilta säädyiltä ei myöskään, vanhan vaalijärjestyksen mukaisesti, voida paljoa odottaa. Kaikilta puuttui miltei yhtä suuressa määrin tottumusta julkiseen esiintymiseen ja yleisten asiain käsittelemiseen.