Teaatteritalo ja samoihin aikoihin alullepantu ritarihuone, sekin Chiewitzin piirustusten mukainen, ynnä pari yksityisrakennusta olivat tähän aikaan ainoat, jotka olivat rakenteella Helsingissä. Helsinkiläistemme mielissä oli vielä sodan kammoa jonkunverran jälellä ja se saattoi heidät muistamaan, kuinka katoavaa maallinen tavara on ja varsinkin varomaan rakennusyrityksiä. Kaupungin väkiluku lisääntyi kumminkin vahvasti heti sodan päätyttyä; v. 1856 ilmoitettiin virallisesti lisäyksen luterilaisessa seurakunnassa tehneen 886 henkeä, 1856 839 henkeä. Ja luonnollinen seuraus oli tästä melkoinen asuntojen puute, — siitä yksin sanomalehdissäkin saatiin valittaa.

* * * * *

Olen puhunut kotimaan tapahtumista ja pyrinnöistä niiden kahden vuoden ajalta, joina olin matkoilla.

Palatessani kotiin toukokuun lopulla 1858 tapasin täällä äsken heränneen liikkeen, joka yhtäkkiä oli mahtavasti vallannut mielet, nuorten ja vanhain, sekä Helsingissä että myöskin maaseudulla. Eihän tätä kysymystä voitu miksikään maan elinkysymykseksi sanoa, mutta se koski maan toivoa, opiskelevaa nuorisoa, ja se oli jalo ja innostuttava. Se koski ylioppilastalon rakentamista.

Ylioppilaiden oman talon tuuma oli tosin ylioppilaspiireissä puhtaasti käytännöllisistä syistä herännyt jo jotakin vuotta, paria aikasemmin. Mutta vasta helmikuulla 1858 oli historiallis-kielitieteellinen tiedekunta kokouksessaan ottanut asian vakavasti harkittavakseen; tiedekunnan dekanuksen, Cygnaeuksen, sen kuraattorin, Borgin, sekä vanhemmista tiedekuntalaisista varsinkin E. Lönnrotin kerrotaan vilkkaasti ottaneen tähän keskusteluun osaa. Aluksi valittiin edustajia kaikista tiedekunnista tarkemmin asiaa valmistamaan ja vähää myöhemmin, maalisk. 13 p., pidettiin asianomaisella luvalla tätä kysymystä varten yleinen ylioppilaskokous, jossa oli puheenjohtajana maist. C. G. Estlander sekä läsnä Snellman y.m. professoreja ja jossa pitemmittä mutkitta päätettiin, että ylioppilastalo oli rakennettava. Samassa kokouksessa valittiin seitsenhenkinen komitea, osaksi vanhempia käytännön miehiä, osaksi ylioppilaita, joka sai toimekseen etsiä paikkaa uudelle ylioppilastalolle, toimeenpanna varojenkeräyksen ja ryhtyä muihin alustaviin valmistuksiin. Vaikeudetta saatiin esivallan lupa lähettää keräyslistoja tätä tarkoitusta varten ympäri maan, eikä yleisön asianharrastukseen turhaan vedottukaan. Koko Helsinki oli kohta tulisessa innossa ylioppilaittensa vastaisen kodin aikaansaamiseksi. Naiset kiirehtivät jo huhtikuussa suuressa kokouksessa päättämään että seuraavana syksynä olivat suuret arpajaiset ylioppilastalon hyväksi pidettävät. Professorit ja muut kirjailijamiehet lupautuivat tätä tarkoitusta varten pitämään sarjan kirjallisia iltamia, jotka alkoivat jo huhtikuulla ja joita jatkui koko kevään sekä seuraavan syksyn ja talvellakin. Eikä ylioppilaat itsekään jättäytyneet toimettomiksi; heidän keskuudessaan muodostunut dramaattinen yhdistys päätti koota varoja puolivirallisilla teaatterinäytännöillä ja ylioppilas-laulukunnan joukosta muodostui "laulaja-kakstoistikko", kolmikertainen, valikoitu kvartetti, joka läksi kiertomatkalle yli koko maan innostuttamaan yleisöä ja kokoomaan varoja ylioppilastalon hyväksi. Yksin pääkaupungin hienoistokin saatiin liikkeelle; suuret seuranäytelmät pantiin toimeen teaatterissa ja niissä esitettiin toukokuun jälkipuoliskolla Topeliuksen tilaisuutta varten kirjoittama "Saaristossa"[48] sekä Paciuksen johdolla Weberin suuri musiikkinäytelmä "Preciösa". — Helsingin esimerkkiä noudatti pian maaseutu; sielläkin jo samana kevännä pantiin monessa paikassa toimeen seuranäytelmiä, iltamia, arpajaisia ja monenlaisia huvitilaisuuksia tuon lempilaitoksen hyväksi.

Noilla mainitsemillani ylioppilasnäytännöillä on oma historiansa. — Jo ennen sotaa, vuonna 1853, oli joukko ylioppilaita huvikseen näytelmätaidetta harjoittanut, ensiksi yksityisessä huoneustossa mutta vielä samana syksynä suuremman akateemisen yleisön edessä lukuseuran silloisessa huoneustossa Pihlflycktin talossa Hallituskadun varrella. Siellä esitettiin osia suuremmista murhenäytelmistä, pienempiä ruotsalaisia ilveilyjä, sekä suurella menestyksellä vallattoman iloinen ruotsinkielinen parodia "Pisachiton linna taikka Mustasukkaisuuden kamalat seuraukset", jonka oli kirjoittanut nuori ylioppilas kreivi C. Mannerheim. Sodan aikana ja sitä lähinnä seuraavina vuosina ei tuosta pienestä dramaattisesta yhdistyksestä mitään kuulunut, mutta syksyllä 1857 oli se taas henkiin herännyt, esiintyen taas samassa huoneustossa kuin ennenkin, mutta sikäli lisätyillä voimilla ja laajennetulla ohjelmalla, että suomenkielikin siellä oli saanut sijansa silloin tällöin jossakin lausunto-numerossa. Kun sitten seuraavana kevännä 1858 oli kaikilla tahoilla ja kaikilla keinoilla työskenneltävä ylioppilastalon hyväksi, rohkasi yhdistys mielensä, hankki itselleen suuremman huoneuston, n.s. "Oelzen salongin", rakensi sinne näyttämön ja antoi siellä yleisölle, siitä kumminkaan julkisesti ilmoittamatta, neljä näytäntöä, nim. huhtik. 17 p:nä ja muutamina sitä seuraavina päivinä. Ohjelmassa oli osia Schillerin "Don Carloksesta", P. Hannikaisen ilveily "Silmänkääntäjät", jossa suomenkieli ensi kerran kaikui näyttämöltä Helsingissä, ja lopuksi "Dramaattista niitä-näitä", n.s. "kolmiosainen huvittelu", jonka tilaisuutta varten oli kirjoittanut C. Mannerheim, joka myöskin sekä näyttelijänä että johtajana oli dramaattisen yhdistyksen pylväitä. Tämä "huvittelu" oli tapahtuvinaan Sortavalassa, jonka teaatterissa matkustava ylioppilasseurue oli esittävinään kamalan tragedian ja hellän oopperan Sortavalan teaatterin johtajan, kauppias Jerofejeffin sekä kaupungin muun asujamiston suureksi esteettiseksi nautinnoksi. Kappale on hyvin pirteä ja siinä oli monta viittausta ja letkausta päivän tapahtumiin; mutta sekä varakansleri että rehtori olivat sen tarkastaneet ja sen täydellisesti hyväksyneet ja kaikessa viattomuudessa se neljä eri kertaa täydelle huoneelle esitettiin. — Mutta äkkiä tuli salama idästä. Tätä "huvittelua" ei saatu enää esittää; — yliopisto oli taas hengenvaarassa eikä sitä voitu sovintouhreitta pelastaa. Ja uhreiksi valittiin: yliopiston rehtori Rein ja ylioppilas Mannerheim. Rein pyysi säikäyksissään eroa rehtorinvirastaan ja Mannerheim karkoitettiin virallisetta tuomiotta puoleksi vuodeksi yliopistosta, ei tuon turmiollisen kappaleen sepittämisestä, joka oli hyväksytty, vaan, kuten sanottiin, senvuoksi, että hän oli laiminlyönyt käyttää vormupukua.

Ylioppilaat esittivät vielä kerran ohjelmansa, tällä kertaa teaatterissa, ja ilman tuota "huvittelua".

Ja rehtorin eronpyyntiin myönnyttiin toukok. 29 p. Gabriel Rein sai siten "huvittelun" vuoksi luopua rehtorinvirastaan, jota hän oli hoitanut kymmenen vuotta vaikeimpain olosuhteiden vallitessa.

* * * * *

Samoihin aikoihin kuin ylioppilastalon innostus leimahti toinen isänmaallinen liike vireille. Se koski v:n 1808 sotavanhuksia.