Edelläkerrottu promotsioonijuhlissa sattunut tapaus sekä siihen liittyvät seikat antoivat tietysti paljo puheenaihetta. Meidän omissa sanomalehdissä ei niistä asioista voitu kuin yhdeltä puolen puhua. Mutta mitä kotona ei voitu sanoa, se pyrki julkisuuteen Ruotsin sanomalehdistössä. Nuorten mielet olivat liian katkerasti ja jyrkästi kääntyneet Cygnaeusta vastaan hänen esiintymisensä johdosta tuossa seurauksiltaan turmiollisessa tilaisuudessa. Mutta Snellman antoi sen sijaan, puolustaessaan Litteraturbladetissa Cygnaeusta, ukkosensa jyristä tuota hurjastelevaa nuorisoa vastaan.

Vielä keväillä 1858 palasi Snellman tähän aineeseen eräässä kirjoituksessa "Suomalaisten siirtymisestä Ruotsiin". Tuossa kirjoituksessa oli monta jaloa ajatusta ja kieltämätöntä totuutta; mutta Snellman tahtoi kirjoittaa kerrassaan voiman-artikkelin, jonka kautta hän halusi perin pohjin murskata kaikki ne, jotka eivät napisematta oloihin tyytyneet, olivatpa ne millaiset tahansa, taikka jotka eivät malttaneet olla päästämättä tuota tyytymättömyyttään ilmoille ulkopuolella maan rajojen. Koko sillä kirjoitustapansa valtavalla voimalla, jota hän hallitsi, tuomitsi hän senvuoksi ei ainoastaan kaikki ne, joita hän piti "Suomalaisten Ruotsiin siirtymisen" varsinaisina edustajina, v. Qvantenin, Wetterhoffin y.m., mutta myöskin kotoiset vastustajansa, n.s. "verettömät" — joukko nuoria miehiä, joista sittemmin kuitenkin on kasvanut useita maan parhaita tieteellisiä ja kirjallisia kykyjä. Vaan eipä siinä kyllin: Snellman langetti tuomion myöskin J. J. Nordströmistä, — vanhasta vastustajastaan. Hänestä hän lausui m.m., että maalle hänen siirtymisensä kautta kyllä oli tapahtunut suuri vahinko, "mutta olisi kumminkin liikaa, jos Suomi vaikeroisi niiden menettämistä, jotka eivät pidä Suomen menettämistä minään vahinkona"; ja vielä, että Nordström "itse ei ole katsonut olevansa mitään velkaa sille maalle, joka hänet on nähnyt syntyvän ja häntä on käsillään kantanut: hän on sen kautta pyyhkässyt pois vaatimukset myöskin syntymämaansa puolelta"; hän on, siirryttyään Ruotsiin, ollut "Suomelle kuollut" j.n.e. Sellaiset lauseet Nordströmistä vaativat oikaisemista. Snellmannia vastaan monelta taholta pantiinkin vastalauseita. Yksin Runebergkin, jonka ei muuten ollut koskaan tapana puuttua näihin kahakoihin, kirjoitti, samoinkuin monet muut Nordströmin lähimmät ystävät, (N. A. Gyldén, B. O. Lille, F. L. Schauman) vakavan vastalauseen loukatun puolustukseksi ja se annettiin Litteraturbladettiin. Snellman koetti kyllä laajasti selittää ja puolustaa sanojaan, vaan niitä ei voitu tarpeeksi puolustaa.

* * * * *

Pyrinnöt suomenkielen viljelemiseksi ja sen oikeuksien puolustamiseksi kulkivat niinä kahtena vuotena, joiden merkkitapauksia nyt kerron, varmaa tietään eteenpäin. Nuorempi sukupolvi niihin yhä enemmän liittyi. Mitään sanottavampia kirjallisia tuotteita ei ole näiltä ajoilta kumminkaan muistoon merkittävänä. Vuoden 1850 kuuluisa senssuurimääräyshän yhä vielä (aina vuoteen 1860 asti) oli voimassa, ainakin näennäisesti. Kreivi Berg oli kumminkin, kuten mainittu, olevinaan suomenkielelle suosiollinen ja jokunen toimenpide tämän kielen hyväksi pantiinkin hallituksen toimesta vireille. Ennen on jo mainittu suomenkielen kääntäjäin asettamisesta lääninhallituksiin samoinkuin suomenkielisen virallisen lehden perustamisesta. Tärkeämpää oli, että syksyllä 1857 päätettiin perustaa Jyväskylään korkeampi alkeiskoulu, jossa suomenkielen aluksi osittaisesti ja sitten yksinomaa tuli olla opetuskielenä. Tämä koulu saatiinkin käyntiin syyslukukauden alusta 1858 ja siten oli suomenkieli alkanut vaikutuksensa korkeamman opetuksen alalla. Samana vuonna 1858 määrättiin, että pitäjänkokousten pöytäkirjat olivat laadittavat suomeksi niissä seurakunnissa, joissa jumalanpalvelus pidettiin pääasiallisesti suomeksi. Yliopistossakin tehtiin samana vuonna, asetuksia muuttamalla, suomenkielelle se myönnytys, että väitöskirjoja saataisiin kirjoittaa latinaksi, ruotsiksi tai suomeksi.[47] — Esimerkkinä suuremmasta hyväntahtoisuudesta suomenkieltä ja suomenkielistä kirjallisuutta kohtaan on mainittava, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura maaliskuussa 1858 sai 300 hopearuplan vuotuisen apurahan keisarin käsikassasta sekä että seuran uudestalaaditut säännöt (joista myös edellä on ollut puhetta) toukokuussa s.v. saivat korkeimman vahvistuksen.

Kirjallisuus ei ruotsiksi enemmän kuin suomeksikaan heti sodan jälkeisinä vuosina sanottavasti vilkastunut. Kirjapainoilla oli sangen vähän työtä. Sanomalehdistö oli, kuten jo mainittu, miltei kovemmissa kahleissa kuin koskaan ennen. Tämän sanomalehdistön ruotsinkielistä osaa edustivat Finl. Allmänna Tidning, Hels. Tidningar, Litteraturbladet, Turun molemmat lehdet — Åbo Tidningareissa näihin aikoihin G. Z. Forsman ja A. Meurman suorittivat harjoituskokeitaan sanomalehtikirjailijoina — ja 1855 syntynyt sanomalehti "Viborg", jossa O. Qvist muutamain vuosien kuluessa, uutterasti taistellen raivoisaa senssuuria vastaan, vakavasti koetti ylläpitää edistysrientoja varsinkin taloudellisilla aloilla ja teollisuudessa.

* * * * *

Sananen kaunotaiteistakin. Maalaustaidetta edustivat näinä vuosina, niinkuin ennen, täällä Helsingissä melkein ainoina M. v. Wright ja Godenhjelm. Turussa hoiti R. V. Ekman sivellintään monipuolisesti ja reippaasti; syrjäisestä Haminalahdestaan lähetti Ferd. v. Wright maailmalle kauniit lintunsa. Ulkomailla, Düsseldorffissa, kehittyi Werner Holmberg jo eteväksi taiteilijaksi; hänen neronsa näytti takaavan, että maalaustaiteella Suomessa on suuri tulevaisuus. Düsseldorffissa oli samoihin aikoihin myöskin maalari E. J. Löfgren tullut hyvin huomatuksi; hän muutti kesällä 1858 työpajansa Helsinkiin, jonne hän, tuo omituinen mies, sittemmin jäi elämään. — Suomen kuvanveistotaide voi laskea syntysanansa vuodesta 1856, jolloin ruotsalainen Carl Sjöstrand marraskuussa Tukholmasta muutti Helsinkiin. Fr. Cygnaeus häntä oli kehoittanut valitsemaan Suomen itselleen toiminta-alaksi; Kalevalataruihin oli E. v. Qvanten jo ennen hänet tutustuttanut. Täällä häntä kohdeltiin lämpösellä ystävyydellä, jonka hän henkilönä ja taiteilijana hyvin ansaitsikin: heti sai hän toimekseen laatia luonnoksen aijottua Porthanin patsasta varten: samoin tilattiin häneltä Kullervo-kuva ja muita Kalevalan henkilöitä, Porthanin, Caloniuksen, Lönnrotin ja Runebergin rintakuvat, y.m. Sitenpä saattoi kuvanveistotaide, Sjöströmin itsensä ja parin hänen alottelevan nuoren oppilaansa (niiden joukossa Walter Runeberg) edustamana, ensi kerran esiintyä taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä 1857 ja on se taidelaji senjälkeen osaltaan kylläkin tuottanut kunniaa maallemme.

Säveltaiteen alalla ei Helsingissä enää sodan jälkeen ollut niin suuria nautintoja tarjolla kuin aikuisemmin oli ollut. Ulrikaporin loistava kylpy- ja terveysvesi-elämän oli sota keskeyttänyt: rikkaat pietarilaiset olivat oppineet etsimään kesähuvituksiaan ja terveydenhoitoaan muualta ja ne ensi luokan säveltaiteilijat, joita he olivat tänne houkutelleet, eivät enää Suomea muistaneet. Harvoin tänne enää saapui joku ulkomaalainen konsertinantaja, joka suuremmassa määrin kykeni yleisöä viehättämään. Mutta kesällä 1856 saapui Helsinkiin sentään taas saksalainen oopperaseurue J. Schramekin johdolla, joka täällä kolmen kuukauden ajan esitti eteviä oopperoita; hänellä oli etevä laulajatar, rva Hoffmann-Mejeranovskaja joukossaan ja tämä niitti primadonnana myrskyävää suosiota. Ja vielä seuraavana kesänä 1857 antoi tireht. F. Thomé seurueineen saksankielisiä oopperanäytäntöjä, joilla kumminkaan ei ollut niin suurta menestystä ja jotka puolentoista kuukauden perästä olivat keskeytettävät. Mutta siihen päättyivätkin ainaiseksi saksalaisten oopperaseurueiden ajat Suomessa.

* * * * *

Helsingin vanhassa teaatteritalossa, — jota sotavuosina oli käytetty majoituskasarmina — oli talvikausina 1856-57 ja 1857-58 hra Oscar Andersson ruotsalaisen seurueen johtajana koettanut tyydyttää yleisön näytelmätaiteen tarpeita. Uuden teaatteritalon tuumat olivat jo alussa vuotta 1854 ehtineet niin pitkälle, että alustavat piirustukset olivat laaditut (arkkit. G. Th. Chiewitz) ja osakekeruu pantu alulle, kun sota keskeytti kaikki. Mutta tuskin oli rauha tehty, ennenkuin teaatteritalotuumat uudelleen pantiin vireille. Jo huhtikuussa 1856 pidettiin kokous tätä tarkoitusta varten, osakkeenkeruuta jatkettiin innolla, saatiin lupeeseen 15,000 hopearuplan valtionapu ja marrask. 8 p. s.v. saattoi uusi teaatteritaloyhtiö varsinaisesti muodostua. Chiewitzin nyt lopullisesti valmistamat piirustukset hyväksyi yhtiö sittenkuin niihin erinäisiä muutoksia oli tehty, lopullisesti kesäkuussa 1857; kustannusarvio nousi 66,550 hopearuplaan. Mutta vielä kerran piirustukset olivat, erinäisten vahvistettaessa määrättyjen muutosten vuoksi, uudelleen laadittavat ja ne voitiin siis lopullisesti hyväksyä vasta joulukuussa 1857. Ja vasta keväillä 1858 voitiin ryhtyä kaivamaan perustuksia uutta teaatteria varten.