Yliopistossa oli "uuden ajan" sarastus herättänyt sen verran rohkeutta että jo syksyllä 1856 ruvettiin valmistamaan ehdotusta v:n 1852 asetusten muuttamiseksi melkoisessa määrin. Seuraavana kevännä sai konsistorio valmiiksi ehdotuksensa, jonka mukaan filosoofinen tiedekunta taas oli perustettava. Varakansleri vphra Munck matkusti prof. Fredr. Cygnaeuksen seuraamana Pietariin hankkimaan vahvistusta uudelle ehdotukselle. Mutta se toivo petti. Niin pitkälle eivät olot olleet kehittyneet, että filosofian nimeä olisi voitu sietää.[44] Ainoa, mikä konsistorion ehdotuksen kautta saavutettiin, oli kolme uutta professorinvirkaa, yksi lainopillisessa ja kaksi lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Samana kevännä 1857 oli taas suuria juhlapäiviä yliopistossa. Vihkiäiset olivat pidettävät jumaluusopillisessa ja ensi kerran uudessa historiallis-kielitieteellisissä ja fyysillis-matemaattisissa tiedekunnissa ja samassa yhteydessä oli vietettävä "juhla kristinuskon tuomisen johdosta Suomeen 700 vuotta sitten". Riemujuhla vietettiin toukok. 27 p.; puheen suomeksi piti prof. Geitlin (kolmannen kerran nyt suomea kuultiin juhla-lavalta) ja ruotsiksi profes. Granfelt. Jumaluusopilliset vihkiäiset vietettiin seuraavana päivänä (toukok. 28 p.) ja ne kävivät erittäin juhlallisiksi sen kautta, että tiedekunnan promoottori, Lille, sai painaa kunniatohtorin hatun J. L. Runebergin päähän.[45] Senjälkeen tapahtuivat 29 p. hist.-kielitieteelliset ja fys.-matemaattiset vihkiäiset, jotka suoritettiin aivan perättäin, vaikka oli eri vihkijät.

Nämä vihkimisjuhlat kävivät tavallista muistettavammiksi sen johdosta, että vieraita Ruotsin yliopistoista silloin kävi täällä. Siinä kauniissa juhlassa, jonka ylioppilaskunta edellisenä syksynä, lokak. 7 p., oli viettänyt J. V. Snellmannille hänen professoriksinimityksensä johdosta,[46] oli jo voitu esittää lämpönen malja skandinaavisten yliopistojen nuorisolle ja nyt olivat nuoret maisterit rohenneet, varakanslerin tieten, kutsua promotsioonijuhliin akateemisia veljiä Upsalasta, Tätä kutsumusta olikin noudatettu; Helsinkiin saapui viisi Upsalan ylioppilaskunnan edustajaa ja sattumalta niiden mukana prof. A. Nyblaeus Lundista. Ensi kerran näin Suomen ylioppilaiden oli sallittu vastaanottaa veljesvieraita Ruotsista ja ilo siitä oli suuri. Vieraiden kunniaksi pantiin noina viitenä päivänä toimeen joukko juhlallisuuksia, joissa pidettiin sydämmellisiä tervehdyspuheita ja rajaton määrä maljoja esitettiin. Mutta tätä riemua ei kaikilta tahoilta suopein silmin katsottu ja Suomi sai kalliit sakkorahat siitä ilosta maksaa.

Eräässä jäähyväisjuhlassa, joka toukok. 30 p. seurahuoneella vietettiin ruotsalaisille vieraille, esiintyi puhujana myöskin Adolf Nordenskiöld, joka vihkiäisissä oli yhtaikaa saanut maisterinseppeleen (primuksena) ja tohtorinhatun. Hän esitti, lyhyesti sanoen, "maljan menneille päiville ja — jälelläoleville toiveille". Puheesta kuvastui, niin on hän itse kertonut, "juhlassa vallinnut mieliala, ehkä oli se vähän tarkkapiirteisempi kuin muiden". Myrskyävällä riemulla sitä puhetta kuunneltiin. Mutta muutamat läsnäolevat pitivät puhetta liian rajuna ja Fredr. Cygnaeus katsoi asiakseen jossakin määrin jäähdyttää tuota liian kiihtynyttä mielialaa. Hän nousi senvuoksi ja piti puheen, jossa hän otti vastustaakseen eräässä (Carlén'in kirjoittamassa) tilapäärunossa Ruotsissa lausuttuja sanoja "orjuuden kultaisesta pesästä", ja muita samanlaisia ruotsalaiselta taholta tehtyjä kuvauksia Suomen nykyisestä asemasta. Tällainen kansainvälinen polemiikki, vaikka se ilmenikin Cygnaeuksen jalossa ja kauniissa puheessa, vaikutti kuohuvaan nuorukaisinnostukseen kuin kauhallinen jääkylmää vettä; useimmat läsnäolevat lienevät äänekkäästi osoittaneet tyytymättömyyttään. Nordenskiöld nousi puhujalavalle, jossa Cygnaeus vielä seisoi, ja huusi: "Hän ei puhu meidän puolestamme".

Tämä ikävä kohtaus herätti tietysti suurta melua ei ainoastaan juhlasalissa vaan sen ulkopuolellakin. Jo seuraavana päivänä oli kreivi Berg puuttunut asiaan. Hänelle, jossa oli vastenmielisyyttä ruotsalaisuutta kohtaan, oli tilaisuus tervetullut; erittäinkin oli hänelle mieluista taas tavata "vanha tuttavansa" Nordenskiöld, josta hän jo Töölö-jutun jälkeen oli (Philippaeuksen mukaan) sanonut, että hänen tekisi mieli antaa sen miehen "roikkua yliopistorakennuksen ulkopuolella". Kreivi kutsui heti rehtori Reinin puheilleen ja käski hänen ottaa tarkka selko asiasta. Nordenskiöld antoi kirjoitetun puheensa Reinille, joka ei pitänyt puhetta erittäin vaarallisena ja luuli, että kenraalikuvernööri olisi helposti lepytettävissä. Mutta kreivi Berg luki puheen omalla tavallaan, oli löytävinään siitä melkein maankavallusta ja majesteetinrikosta ja ryhtyi toimiin rangaistakseen tuon rikoksen. "Minä kyllästyin koko meluun — kertoo Nordenskiöld itse — ja läksin maalle Frugårdiin, jonne parin päivän perästä minulle saapui tervehdys muutamalta suomalaiselta, Bergille hyvin läheiseltä mieheltä, että minun joko heti tulisi matkustaa ulkomaille taikka selittää koko jutun johtuvan väärinkäsityksestä. Valitsin edellisen vaihtopuolen ja matkustin Ruotsiin passilla, jonka jo kuukausia aikasemmin olin ottanut. Vähää myöhemmin saapui kanslerinkirje Pietarista, jonka mukaan minulta kuuluu riistetyn, — ei se stipendio, joka minulla oli, vaan eräs toinen, jota en ollut koskaan nauttinut ja minut selitettiin mahdottomaksi koskaan saamaan virkaa yliopistossa. Täyttä jäljennöstä tästä kirjeestä en ole koskaan saanut, vaikka monasti olen pyytänyt, arvattavasti siksi, että koko tuomio oli ennenaikainen eikä ehkä aivan laillinenkaan." Siten menetti Suomi Adolf Nordenskiöldin. Se muisto vuoden 1857 promotsioonijuhlallisuuksista on lähtemätön.

* * * * *

Kristinuskon maahantuonnin 700-vuotista riemujuhlaa vietettiin kaikissa maan kirkoissa vähän myöhemmin kuin yliopistossa, sunnuntaina kesäk. 18 p:nä samana vuonna. Muistoraha lyötiin tämän merkkipäivän johdosta. Ja Runebergin ruotsinkielinen virsikirjan ehdotus ilmestyi samana päivänä painosta.

Tämän virsikirjan johdosta, jonka Runeberg nyt maalleen lahjoitti, ryhdyttiin kokoamaan kansalaislahjaa runoilijalle. Pantiin toimeen 25 hopearuplan osakkaiden keruu, jotta siten kertyneellä pääomalla ostettaisiin tuo virsikirja. Merkityksi saatiin 18,000 hopearuplaa, joka summa toukok. 22 p:nä 1858 Helsingissä voitiin Runebergille antaa.

Tätä lahjaa ei ollut tarvis salassa kerätä niinkuin oli laita toisen kansalaislahjan, joka aikusemmin oli runoilijalle annettu. Tarkoitan sitä kallista taiteellista hopeakannua, jonka "Suomen armeijan sotavanhukset ja heidän jälkeläisensä" kesäk. 8 p. 1854 hänelle lahjoittivat, jotta se, kuten lahjoitettaessa lausuttiin, "kauan Runebergin huostassa säilyttyään siirtyisi hänen suvulleen isältä pojalle, miespolvesta miespolveen, ollakseen aikojen halki säilyvänä historiallisena muistona ja sen syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksena, jota Suomen armeija tuntee Johan Ludvig Runebergia kohtaan". Ensi ajatus tämän kunnialahjan antamisesta Vänrikki Stoolin Tarinain johdosta lienee syntynyt aikoinaan hyvin tunnetun, Runeberginkin laulaman överstiluutnantti Grigori Tigerstedtin mielessä ja ensi luonnoksen kannua varten piirsi toinen sotavanhus, översti C. L. Jegerschiöld. Nämä molemmat myöskin johtivat varojen keräystä tähän tarkoitukseen. Tuo keräys pantiin toimeen Suomen sekä entisen että myöhemmän armeijan jäsenten ja heidän jälkeläistensä keskuudessa vapaaehtoisten lahjain muodossa ja se oli siis hyvin varovaisesti ja hiljaisesti suoritettava. Saatiin kumminkin kokoon 1,100 hopearuplaa, joilla kannu teetettiin. Ja aivan yksityisesti jätti sitten edellämainittuna päivänä tämän kauniin lahjan Porvoossa runoilijalle lähetystö, jota johti översti Jegerschiöld. Turhaan etsii hiiskaustakaan tästä kunnianosoituksesta sen ajan sanomalehdistöstä.

* * * * *