Pysyväisen orkesterin aikaansaamisesta oli jo huolta pidetty aikusemmin kuin pysyvän näyttelijäkunnan perustamisesta. Jo syksyllä 1858 oli seitsemän nuorta suomalaista lähetetty valtionavuilla Leipzigiin, sikäläisessä konservatoriossa valmistumaan jäseniksi vastaiseen teaatteriorkesteriin, jonka vastaista kannattamista varten sen ohessa apuraha myönnettiin. Yksi näitä nuoria miehiä oli Filip v. Schantz, jolle, hänen palatessaan kotiin 1860, teaatteritalojohtokunta uskoi orkesterin johtamisen, ja sen tämä nuori ja reipas kapellimestari jo syksyn alussa oli saanut järjestetyksi. Aluksi siihen kuului 21 jäsentä, joiden joukossa oli tuo mainio viulunsoittajamme Joh. Lindberg sekä nuo kuusi Schantzin ohessa lähetettyä stipendiaattia ja sitäpaitsi muutamia kotimaisia entisiä sotilassoittajia: muuten kuului orkesteriin ulkomaalaisia, joista sellonsoittaja Aug. Meissner on muistettavin. Tällä joukollaan rupesi Schantz heti Seurahuoneella antamaan sarjan helppotajuisia musiikki-iltamia, jotka herättivät vilkkainta suosiota.

Vihdoin, marrask. 28 p., saattoi tuo kauan kaivattu, viimeksi vielä leskikeisarinna Aleksandran kuoleman kautta muutamia päiviä viivästynyt vihkiminen tapahtua. Tuo uusi kaasulla valaistu sali oli täynnä juhlapukuista yleisöä, Helsingin loistavinta yleisöä. Mieliala oli juhlallinen ja innostus suuri koko illan. Ohjelma alettiin uudella "Kullervo-ouvertyrillä", jonka Schantz oli säveltänyt ja jonka hänen orkesterinsa, taiteensuosijoilla melkoisesti vahvistettuna, esitti. Senjälkeen kohosi ensi kerran uuden näyttämön esirippu ja maisteri L. Mechelin lausui Fr. Cygnaeuksen kirjoittaman proloogin, joka hetken merkityistä tulkitsi. Senjälkeen lausui yliopp. S. W. Hougberg Jul. Krohnin kirjoittaman suomenkielisen proloogin. Ja kun alkusoitto "Kaarle kuninkaan metsästyksestä" oli soitettu Paciuksen johdolla, alkoi "Kypron Prinsessa". Kun esirippu viime näytöksen jälkeen oli laskenut, pyysi yleisö "Maamme"-laulun ja se laulettiin näyttämöltä orkesterin säestyksellä. Pacius, Topelius ja näyttelijät kutsuttiin nyt esiin. Ja lopuksi vielä laulettiin "Suomen laulu". Näytelmän loputtua tarjottiin vihkiäisissä myötävaikuttaneille juhla-illalliset, joissa Cygnaeus piti puheen ja Pacius ja Topelius olivat vilkkaiden kunnianosoitusten esineenä. Siten oli teaatteritalo vihdoinkin vihitty. Ei kukaan voinut aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi se kohta jo puolta vuotta myöhemmin joutui. — Juhlaohjelma annettiin vielä kahtena päivänä. Mutta jouluk. 2 p:nä sai P. Deland alottaa esityksensä.

Paljon ponnistuksia oli uuden teaatteritalon aikaansaamiseksi vaadittu. Mutta melkein yhtä paljo ponnistuksia vaadittiin, ennenkuin tuo vanha puuteaatteri, joka yhä törötti puistossa uuden tiellä, saatiin pois paikoiltaan. Vanhalla teaatteritalolla oli uskollinen ja uuttera toimikunta, joka todellakin oli suurenmoisesti itsepäinen; täytyi pitää molemmilla tahoilla monta yhtiökokousta, molemmin puolin oli haastettava toisiaan oikeuteen ja pitkästi kesti muita rettelöitä, ennenkuin sopimus saatiin aikaan vanhan talon osakkeiden siirtämisestä kohtuhinnalla uuden talon yhtiölle. Mutta vihdoin se kumminkin onnistui ja helmikuussa 1861 siirtyi sitten tuo riidanalainen talo julkisella huutokaupalla (14,000 hopearuplalla) uusille omistajille, jotka vielä saman vuoden lopulla pystyttivät sen Arkkaadian huvilan alueelle Espoon tullin edustalle, jossa se sitten, samoinkuin entisellä paikallaan, yhä edelleen kasvoi sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan ja palveli näytelmätaiteen yleviä pyrintöjä.

* * * * *

Uudessa teaatteritalossa sai Helsingin yleisö ensi kerran nauttia kaasuvalosta. Kaasuvalaistusyhtiö, joka oli perustettu 1860, oli ripeästi rakentanut kaasutehtaansa ja vuoden lopussa oli se valmis tarjoamaan valoaan ei ainoastaan teaatterille vaan kaduillekin. Olihan se suuri edistysaskel kaupungin kehityksessä.

Mutta vielä suuremmalla ilolla saattoivat edistyksen ystävät nähdä, kuinka Helsingin rautatieaseman rakennukset samana vuonna kohosivat paaluilleen Glo-Iammikon entiselle mutapohjalle. Helsingin—Hämeenlinnan rautatie, Suomen ensimmäinen rata, valmistui valmistumistaan. Ensi lokomotiivit toi Gust. Törnudd Englannista tänne. Iloisilla toiveilla nähtiin tässäkin uuden ajan sarastavan.

Ritarihuone, teaatteri, kaasutehdas, asematalo ja sen ohessa uudet, osaksi valmistuneet, osaksi alullepannut kirkot, — sellaisia merkillisyyksiä saattaa Helsingin kaupungin rakennushistoria 50-luvun viime vuosilta kertoa. Kirkonrakennus oli erikoisala, johon kreivi Berg m.m. näihin aikoihin omisti laajan harrastuksensa. Itse oli hän saksalainen luterilainen, hänen puolisonsa, joka oli italialaista syntyperää, oli katoolilainen ja keisarikunnan valtiokirkolle hän tietysti varsinkaan ei voinut olla kylmäkiskoinen: kaikki nämä eri uskonopit hän siis ennakkoluulottomasti sulki suojelevaan syliinsä. Pieni katoolilainen kirkko vihittiin jo 1860. Uudelle kreikkalaisvenäläiselle kirkolle valitsi hän paikan Katajanokan vuorilta, hankki sille piirustukset mainiolta arkkitehdiltä Gronostajeffiltä, sekä piti huolta, että varoja sen pikaista rakentamista varten ei puuttunut. Ja saksalaisen seurakunnan kirkon hankkeita, jotka samaan aikaan olivat vireillä, kannatti kenraalikuvernööri vilkkaasti.

Yksityisen rakennusyrittelijäisyyden muistomerkkejä ei sitävastoin ole olemassa samoilta ajoilta sanottavasti. Vähitellen syntyi uusia rakennuksia kaikille kaupungin ulkoreunoille, valmistaen tilaa kasvavalle väestölle. Asukasmäärä lisääntyi myötään, kumminkaan ei samalla vauhdilla kuin sodan jälkeisinä vuosina. Ruotsalais-suomalaisen seurakunnan väkiluvun lisäys ilmoitettiin v. 1858 582 hengeksi, v. 1859 489:ksi ja 1860 667:ksi hengeksi. Siten teki mainitun seurakunnan väkiluku v:n 1860 päättyessä noin 22,500 henkeä. Helsinki ei vielä ollut aivan suuri kaupunki.

* * * * *

Siksi suuri Helsinki kumminkin oli, että se tunsi useammin kuin kahdesti viikossa ilmestyväin sanomalehtien tarpeen, muidenkin kuin virallisten. Sanomalehti Viborg oli jo 1859 ruvennut ilmestymään kolmesti viikossa. Åbo Underrättelser, joka kustantajansa J. W. Liljan toimittamana oli uuteen eloon elpynyt ja joka terävillä pistoksillaan valmisti paikkakunnan senssorille unettomia öitä, seurasi 1860 esimerkkiä. Ja silloin ei pääkaupungin enin levinnyt lehti, Hels. Tidningar, enää voinut jättäytyä jälelle, vaan rupesi sekin 1860 ilmestymään kolmasti viikossa, taikka joka tiistai, torstai ja lauvantai.