Z. Topelius oli silloin vielä Hels. Tidn:n toimittajana. Mutta aika oli nyt toinen kuin se, jolloin hän 19 vuotta sitten oli ottanut lehden hoitaakseen. Jo edellisen vuoden kuluessa oli hän puhunut haluavansa jättää toimituksen toisiin käsiin: hän ei pitänyt itseään niiden valtiollisten ja muiden yhteiskunnallisten pyrintöjen sopivana puhemiehenä, jotka nyt olivat tärkeimpiä. Oli kumminkin suuri yllätys, kun eräänä päivänä kesäk. alussa 1860 B. A. Thuneherg, konsuli G. O. Wasenius vainajan vanha kirjakauppaliike-toveri ja hänen jälkeläisensä Hels. T:n omistajana saapui luokseni ja kysyi, haluaisinko seuraavan vuoden alusta ottaa hänen lehtensä toimittamisen huolekseni: Topelius tahtoi näet luopua sitä johtamasta ja siitä vastaamasta, mutta suostui edelleen lehteen kirjoittamaan kertomuksia, Välskärin kertomuksia y.m., sekä silloin tällöin kirjoituksia omalla nimimerkillään. Tarjous oli minulle viettelevä ja kunnioittava. Huomasin itse, kuinka vaikeaksi kävisi ajan mittaan saada yleisöä tyytymään viikkolehteen, jommoinen Papperslyktan oli, jo toisena vuonna oli sen lukijakunta melkoisesti vähentynyt.[58] Ja jos ymmärsinkin, ettei ollut helppoa astua sellaisen toimittajan paikalle, joka siinä määrässä kuin Topelius oli nauttinut yleisön myötätuntoisuutta ja suosiota, niin voitin pian nämä epäilykset. En arvioinut voimiani liian suuriksi: muuten tulossa oli yhä arempi ja vilkkaampi aika ja silloin oli minusta tärkeää saada niitä vakaantuneita mielipiteitäni, joita maamme suurimmista elinkysymyksistä olin omaksunut, edustetuiksi maan enin luetussa lehdessä, — sen asian vuoksi kannatti alistua vaivoihin ja vaikeuksiinkin. En senvuoksi kauan epäillyt: vastaanotin tarjouksen, sitoutuen lehteen kolmeksi vuodeksi. Asia oli vastaiseksi pidettävä salassa ja se pysyikin salassa vuoden viime kuukausiin asti.

Rohkealla mielellä uutta vuotta varten valmistausin. Oli minulle kumminkin hetki vaikea, kun eräänä v:n 1860 viimeisistä illoista istuin Topeliuksen luona vastaanottamassa häneltä toimitusaskareet. Raskaampaa oli sittenkin eroavan luopua tästä paperivaltikkaasta, jota hän 19 vuotta oli pitänyt käsissään, kuin uuden miehen ottaa se vastaan. Ja olihan se ymmärrettävää. Topeliuksen viime numerossa olivat hänen jäähyväissanansa — "hänen omalla sydänverellään kirjoitetut", kuten sanottiin — yleisölle: "Eipä eroa mies kernaasti sellaisesta piiristä, joka on noussut samasta ajan juuresta kuin hän itse ja jossa hänet varmasti ymmärretään. Kun olen nähnyt näiden lukijain lukumäärän vuosittain lisääntyvän, kun olen nähnyt kreivin ja suutarin oppilaan samalla innolla hakevan sen palstoilta jotakin itselleen, ja kun olen joskus Lapinmaan rajoilta Suomen lahden rannoille asti ja vielä etemmäs huomannut sellaisen sanan vastakaikua, joka on oikeaan aikaansa puhuttu, — silloin suotakoon minulle anteeksi, jos olen toivoessani voivani vaikuttaa jotakin hyvää, unhottanut mitä aikamme vaatii ja mitä sen täytyy vaatia maan enin levinneeltä sanomalehdeltä."

Papperslyktan ei kumminkaan vielä kuollut, vaikka sen minä hylkäsin. Edv. Bergh ja Rob. Lagerborg pyysivät saada jatkaa sitä seuraavana vuonna (1861) ja mielelläni heidän pyyntöönsä suostuin. Bergh oli viime vuosina kirjoitellut pääasiallisesti Åbo Underrättelseriin. Lagerborg oli alkupuolen vuotta 1860 palvellut opettajaupseerina äsken perustetussa Hämeenlinnan tarkka-ampujakoulussa, pitäen siellä sotatieteellisiä esitelmiä, mutta hän oli koulun pian lakattua palannut alikapteenin arvonimellä kaartin kasarmiin. Jo kesällä oli hän maininnut minulle, että hän aikoi jättää koko ennen tuumaamansa sotilas- ja virkamiesuransa sikseen ja omistaa elämänsä sanomalehtityölle. Tämä miehevän luonteen piirre minua ilahdutti, vaan en sittenkään voinut häntä kehottaa enkä kiellellä; tiesin paremmin kuin hän, mitä vaikeuksia sanomalehtimiehellä meidän maassa on. Mutta Lagerborg ei voinut vastustaa henkensä kutsumusta; ensi askeleensa uudella urallaan astui hän nyt Papperslyktanissa, joka hänelle oli Helsingfors Dagbladin edelläkävijä.

* * * * *

Vuosisadan kuudes vuosikymmen läheni nyt loppuansa. Kaiken sen kohoksi, mitä se oli Suomen kansallisen kehityksen hyväksi oli tehnyt, ilmestyi nyt sen viime hetkellä vielä kaunis ja kuihtumaton koristus: Vänrikki Stoolin tarinain toinen kokoelma.

Sellaista ei tapahdu usein ja siksipä se onkin minun kauniimpia muistojani. Jouluk. 14 p:nä — päivälleen 12 vuotta myöhemmin kuin ensimmäinen kokoelma — ilmestyi tuo odotettu vihkonen yleisön käsiin. Mutta kaikki eivät voineet odottaa niin kauan. Kustantajan, Th. Sederholmin ystävällisellä välityksellä oli Rob. Lagerborgin ja minun onnistunut jo edellisenä iltana saada kappale tuota uutta teosta. Sen käsiimme saatuamme riensimme lähimpään paikkaan, missä saatoimme saada yksityisen huoneen, saadaksemme rauhassa yhdessä siitä nauttia. Kaksi ystävää, jotka sattumalta tapasimme, tulivat mukaamme. Ja niin istuimme siellä vuoron päältä ääneensä lukien Adlercreutziä, Maaherraa, Veljeksiä, N:o 15 Stoltia. Wilhelm v. Schweriniä. Kuorma-ajuria, von Esseniä, Munteria, von Törneä, Lode ukkoa, Lotta Svärdiä, toista toisensa perästä aina kirjan loppuun saakka. Sydämmemme sykkivät, silmämme olivat kyynelissä, puristimme toistemme käsiä riemuiten ja säkenöiden, — tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä elämässämme tule.

"Rohkeat, ylentävät ovat hetket" — niin kirjoitin seuraavana päivänä — "jolloin, niinkuin nyt, kuuluu ikäänkuin koko kansan sydän sykkivän. Rinta laajenee ja niinkuin Ukko Lode kasvaa yksilö 'päätään pitemmäksi'. Jokainen tuntee kuuluvansa kansaan, joka on elänyt ja — on elävä".

Vuosi 1861.

Vuosi 1861 muodostaa erityisen ajankohdan Suomen historiassa. Jo sen alkaessa sitä ilolla ja luottamuksella tervehdittiin. Kun katsottiin taaksepäin menneeseen vuoteen ja sen kuluessa tapahtuneisiin seikkoihin, silloin tunnettiin, että jos koskaan vuotta oli voitu sanoa valon ja toivon vuodeksi, niin oli kai kuluneelle vuodelle se nimi annettava. Nuortealla rohkeudella saatoin minäkin kirjoittaa: "Onkohan nyt olemassa sitä miestä, joka, silmäillessään ympärilleen maailmassa, ei uskoisi ihmiskunnassa olevan nuorta elinvoimaa, jaloja ja yleviä tarkoituksia, siveellisten voimain kestävyyttä, valon voittoa?" Omassa maassamme ei tosin ollut aivan suuria tapahtunut, mutta Suomenkin oloja saattoi silti ilolla ja toivolla tarkastella. Eipä voinut täälläkään edistyksen kulusta erehtyä. "Kaikkialla on vireyttä, kaikkialla heräävän elämän jälkiä. Valtion, kirkon, koulun, tieteen, kirjallisuuden, taiteen, teollisuuden, maanviljelyksen, kulkuneuvojen, yhteiskuntaelämän, — kaikkien näiden aloilla on erityisesti kulunut vuosi osoittanut piirteitä, jotka eittämättä todistavat edistymistä ja kansallisen tajunnan vähittäistä nousemista. Voimmeko siis kirkkailla ja iloisilla katseilla silmäillä Suomea vuodenvaihteessa? Voimme, ei senvuoksi, että tällä maalla vielä olisi paljo onnea, hyvinvointia ja kunniaa, mutta koska näemme, että se tyynein, eksymättömin askelin kulkee oikeaa uraa eteenpäin, — toivon tähti oppaanaan."

* * * * *