Selvästi tajuten ne ylevät tarkoitukset, jotka ovat aiheuttaneet tämän arm. toimenpiteen, vaatii meitä alamaisten uskollisuus T. M:lenne syvimmässä alamaisuudessa esittämään, että Arm. Manifestin sanamuoto on yleensä Suomessa käsitetty siten, että valiokunnan lakikysymyksistä antamat lausunnot voitaisiin, Arm. Manifestin 7 kohdan mukaan, säätyjä kuulustamatta vahvistaa laiksi ennen ensitulevia valtiopäiviä ja että siis valiokunta tulisi käsittelemään kysymyksiä sellaisella toimintavallalla, joka perustuslakien mukaan kuuluu ainoastaan valtiopäiville kokoontuneille säädyille.

Tämä Arm. Manifestista saatu käsitys on koko maassa herättänyt huolta ja levottomuutta. Sillä Suomen kansa rakastaa ja kunnioittaa perustuslakejaan edellisiltä sukupolvilta saatuna pyhimpänä perintönään.

S. A. K.! Allekirjoittaneet, T. K. M:nne uskolliset alamaiset uskaltavat lausua rukouksen, johon epäilemättä koko Suomen kansa yhtyy; me pyydämme alamaisimmasti että T. K. M. suvaitseisi mielten tyynnyttämiseksi Armollisesti antaa Suomen kansalle varmuuden siitä, että, jos T. K. M. katsoo tarpeelliseksi sallia mainitun valiokunnan kokoontua, sen toiminta lainsäädäntökysymyksissä, jotka ovat säätyjen käsiteltävät, rajoitettaisiin siten, että se ainoastaan tuleville valtiopäiville valmistaa sellaisia kysymyksiä.

Vilpittömimmin vakuutettuina T. K. M:nne jalosta huolenpidosta niiden kansojen parhaasta, jotka kuuluvat valtikkaanne alle, olemme tämän rukouksen uskaltaneet esittää sitä mieluummin, kun olemme syvästi vakuutetut siitä, että, vaikka Suomen edistyminen niinhyvin henkisessä kuin aineellisessa kehityksessä välttämättä vaatii erinäisiä lainsäätämistoimenpiteitä, joita ainoastaan valtiopäivillä voidaan päättää, Suomen kanssa edelleen niinkuin näihinkin asti, säilyttäen laillisten laitostensa pyhyyden, tyynesti ja luottamuksella on odottava sitä ajankohtaa, jolloin T. K. M:nne muut korkeat ja pyhät valtiontoimet sallivat valtiopäiväin toteuttamisen. Se päivä on oleva riemun ja siunauksen päivä, jolloin Suomen kansa säätyjensä kautta välittömästi saa lausua toivomuksensa ja tarpeensa maan suopealle Isälle ja Hallitsijalle.

Syvimmällä alamaisella kunnioituksella, uskollisuudella ja uutteruudella pysyen j.n.e.

Adressi oli siten valmis, se oli nyt useammissa kappaleissa puhtaaksikirjoitettava, sitten niin monien kuin mahdollista allekirjoitettavaksi. Allekirjoittamista varten oli aijottu pitää kokous seuraavana päivänä, torstaina huhtik. 24 p:nä, Kleinehn hotellissa, Ja tähän kokoukseen tulvi hyvin lukuisa joukko kaikensäätyisiä kansalaisia! Pari sataa nimeä allekirjoitettiin heti. Mutta samassa levisi sanoma, että jotakin tapahtuisi, joka tekisi koko adressin tarpeettomaksi.

Mies, joka ei ollut allekirjoittanut adressia eikä ollut kokouksissamme, oli professori J. V. Snellman. Hän oli joutunut asiaan käsiksi toisella taholla. Jo aikasemmin oli vphra Langenskiöld, joka kielenkääntäjäkonttoreissa ja seurapiireissä ei liene suorittanut aivan täydellisiä valtiomiesopintoja, useampia kertoja huomannut hyödylliseksi kääntyä vanhan promotsioonitoverinsa Snellmanin puoleen ammentaakseen yhtä ja toista hänen tietojensa lähteestä. Ja kun rohkea valtiovarainpäällikkö nyt näki, kuinka julistuskirjaa valiokunnasta — jota valtiollista epäsikiötä hän ei voinut olla lapsekseen tunnustamatta — kohdeltiin senaatissa ja minkälaista mielipiteen myrskyä se uhkasi herättää koko maassa, silloin kiirehti hän taas Snellmanin luo toivoen tämän avulla saavansa myrskyn vaimennetuksi. Eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Snellmannin luonnetta ja taipumusta miellytti varmaankin suuressa määrin sellainen toimi, että sai auttaa ja suojella sellaista hätääntynyttä kuin tällaisen julistuksen aikaansaaja ja siten olla, niin sanoakseni, hallitsevain hallitsija. Eipä Snellmankaan yhtä vähän kuin kukaan muu, voinut olla huomaamatta julistuskirjaan sisältyvää vaaraa, mutta hän tuli pian vakuutetuksi, ettei tämä tuuma ollut aiheutunut pahasta eikä kumoavasta tarkoituksesta, vaan halusta jouduttaa maan edistystä mitä nopeimmalla tavalla, kun valtiopäiviä ei läheisimmässä tulevaisuudessa näkynyt voitavan odottaa. Ja Langenskiöldin toivomuksen mukaan kutsui hän sen vuoksi eräänä päivänä useampia ystäviä kokoukseen luokseen — kaikki kutsutut eivät saapuneet — jossa Langenskiöld, Snellmannin kannattama, kuuluu selittäneen julistuskirjan kaunista ja hyödyllistä tarkoitusta myöntämällä kumminkin, että sen sanamuoto saattoi antaa aihetta n.s. väärinkäsitykseen, mutta vakuuttamalla, että tuo vika esivallan selvennyksen kautta oli helposti autettavissa. Pääasia oli, että kaikki saisi tapahtua hiljaa ja melutta, epäluottamuslauseet, mielenilmaukset ja adressit voisivat ainoastaan pahentaa kaikki ja tuottaa mitä suurimpia vaaroja. Sellaiseen suuntaan koetettiin sitten tyynnyttää mieliä ja valmistaa mielipiteitä. Mutta suuri yleisö oli jo muodostanut käsityksensä eikä näitä neuvoja paljo kuunnellut.

Valiokunnan asettamista koskevan julistuskirjan synnystä kyseltiin turhaan lähempiä tietoja. Kerrottiin kumminkin, että tuossa virallisesti mainitussa Pietarin konferenssissa keisari itse olisi lausunut epäilyksiään ehdotuksen johdosta ja että ulkoasiain ministeri ruhtinas Gortschakoff olisi lausunut pelkäävänsä, että tätä toimenpidettä Suomessa pidettäisiin valtiokaappauksena, vaan että Langenskiöld rohkeasti olisi vakuuttanut vastaavansa siitä, että julistuskirja Suomessa vastaanotettaisiin kiitollisuudella ja tyytyväisyydellä. Ja nyt voitanee todistaa tämän olevan historiallisen tosiasian. Mitä kreivi Bergin asemaan tässä suhteessa tulee, oltiin siitä silloin, kuten nyt vieläkin, täydellisesti tietämättömiä. Kumminkin on varmasti väitetty (m.m. on Snellman sen tehnyt), ettei Berg ole ottanut suoranaista osaa valiokunnan muodostamiseen; ja todenmukaistahan on, että hän yhtä suurella valtiollisella tarkkanäköisyydellä kuin Gortschakoff osasi arvostella tätä asiaa. Kreivi Armfelt oli tietysti, niin otaksuttiin, ollut tämän arkaluontoisen kysymyksen suhteen hyvin varovainen. Kaikki näytti siis osoittavan, että Langenskiöld oli näytellyt pääosaa; että hän, levottoman luonteensa mukaisesti, oli asian perille ajanut vaikkakin joku muu tuon sääty-valiokunta-aatteen ensiksi olisikin lausunut. Syytä oli nim. uskoa, että tämän ajatuksen ensiksi oli lausunut tuo kekselijäs ja ehdotuksista rikas senaattori S. H. Antell, joka siitä hiljaisuudessa kuuluu kehuneenkin. Pohjimmainen tuuma oli kaikissa tapauksissa, olipa sen esillekaivanut kuka tahansa, varmasti löydetty Kustaa III:nen jälkeenjättämistä valtiokaappaustuumista, siitä on jo ennen (E. Bergin teoksessa Vår styrelse och våra Landtdagar) julkisuudessa huomautettu. — Muuta ei julistuskirjan syntymisestä tunnettu. Sitä paitsi kumminkin otaksuttiin, että sen sisältö ja sanamuoto tuskin oli voinut olla tuntematon senaattori F. af Brunérille, kun tiedettiin että tämä suomalaisen komitean jäsen tunnetun virkamiestottumuksensa ja erinomaisen varovaisuutensa takia aina oli kreivi Armfeltin uskollisena apuna muodollisissa kysymyksissä.

Kuinka tämän asian laita oikeastaan lie ollutkaan oli Langenskiöld kumminkin ainoa mies, joka miehevästi otti hartioilleen edesvastuun siitä, mitä hän tässä asiassa oli tehnyt. Tunnettua on, että hän kirjeessä keisarille asetti tämän jalkojen juureen virkansa ja päänsä uhriksi siitä että hän hyvää tarkoittaen oli neuvonut majesteetin harhaan sen suhteen, miten julistuskirja maassa vastaanotettaisiin. Hallitsija soi hänelle edelleen armonsa ja palkitsi yhä hänen ansioitaan. Mutta maassa vallitsevasta yleisestä mielipiteestä sai Langenskiöld huomata, kuinka epäkiitollista on koettaa edistää isänmaansa parasta loukkaamalla sen lakeja taikka syrjäyttämällä sen perussäännön. Ja tämä kokemus kalvoi valtavasti hänen elämänlankaansa; vuotta myöhemmin oli hänen terveytensä jo murtunut ja kesäkuussa 1863 hän kuoli.

* * * * *