* * * * *

Vähän jälkeen Helsingin vaalin eli syysk. 5 p:nä julaistiin virallisissa lehdissä keisarillinen julistus niistä kysymyksistä, joita oli kokoontuvalle valiokunnalle esitettävä. Tämä julistus, joka oli päivätty jo elok. 23 p:nä. sisälsi vielä muutamia rauhoittavia selvennyksiä ja valiokunnan toimintavallan rajoituksia. Siinä näet määrättiin, että kaikki senaatin pöytäkirjaan toukok. 4 p:ltä merkityt, 52:teen eri kohtaan kootut kysymykset tulisivat valtuutettujen käsiteltäviksi, jonka ohessa siinä lausuttiin, että "näiden valtuutettujen toiminta älköön ulottuko sen pitemmälle, kuin että he alamaisesti ehdottaisivat, minkä periaatteiden mukaan ja mitä tarkoitusta varten lainmuutokset taikka uudet säädökset heidän mielestään olisivat maalle hyödyksi"; ja lopuksi, lausuttiin siinä, "tahdomme Me kuultuamme valtuutettujen lausunnot, antaa tarkempia armollisia määräyksiä niistä lähemmistä toimenpiteistä, joita voidaan pitää tarpeellisina kysymysten ratkaisemiseksi, kunkin asian laadun mukaan, joko hallinnollista tietä taikka säätyjen myötävaikutuksella".

Nuo 52 valiokuntakysymystä saatettiin sittemmin yleisön tietoon: niistä ilmestyi ei ainoastaan virallinen vaan myöskin yksityisen kustantajan toimittama painos. Sen ohessa ilmoitettiin puolivirallisesti, että sanomalehdistöllä nyt olisi tilaisuus vapaasti käsitellä noita tärkeitä kysymyksiä. Miten tämän vapaan käsittelyn laita kumminkin oli, se näkyy siitä että kun minä Hels. Tidningareissa, lyhyesti kerrottuani noiden kaikkien 52:den kysymyksen sisällön, koetin ottaa puheeksi, minkä verran nuo eri kysymykset valiokunnassa voisivat kehittyä taikka toisin sanoen mitä valiokunnalla oikeastaan olisi tekemistä, niin pyyhki painotarkastaja alusta loppuun asti pois kaikki, mitä siitä lokak. 31 p:n numeroon olin kirjoittanut. Vasta seuraavan vuoden tammikuussa, kokonaan toisissa olosuhteissa, pääsi kirjoitukseni ilmestymään.

* * * * *

Valtiollinen tajunta vahvistui päivä päivältä, kansalaisten esiintyminen kävi yhä rohkeammaksi. Mutta kuta suuremmalla luottamuksella tulevaisuuteen katsottiin, kuta enemmän varsinainen säätykokous läheni, sitä haikeammin kaivattiin valtiollista traditsioonia, sitä ikävämmältä tuntui, ettei tunnettu niitä voimassaolevia perustuslain määräyksiä, sisällisiä valtio-oikeudellisia ja erityisesti valtiopäivämuotoja, jotka puolen vuosisadan seisaus konstitutsionaalisessa elämässämme oli hälventänyt. Oikeusoppineiden miestemme tehtävä oli nyt koettaa poistaa tämä puute. Eivätkä nämä velvollisuuttaan laiminlyöneetkään. Palmén kiirehti toimittamaan perustuslakiemme kokoelman suomeksi ja ruotsiksi ja Rosenborg valmistihe tutkimuksilla Ruotsin valtio-arkistoissa laatimaan tyydyttävän esityksen Ruotsinaikaisten valtiopäiväin kokoonpanosta, voimassaolevain perustuslakimääräysten mukaisesti, sekä säätyjen toimivallan muodoista ja rajoista, Ja tuo päivä, jolloin Palménin "Suomen Suuriruhtinaanmaan perustuslait sekä niihin kuuluvat valtioasiakirjat" ilmestyivät kirjakauppaan, syyskuun 23 päivä, muodostui todellakin muistorikkaaksi päiväksi, sillä paitsi Vänrikki Stoolin tarinoita ei liene Suomessa mikään kirja sitä ennen synnyttänyt sellaista ostointoa kuin tämä; noin 300 kappaletta myötiin jo sinä päivänä ja sehän osotti, mikä ihmisten mieliä enin jännitti. — Rosenberg esitti tutkimustensa tulokset yliopisto-luentoina, jotka sitten, 1863, ilmestyivät painosta.

* * * * *

Hallitsevat koettivat puolestaan, mikäli mahdollista, haihduttaa epäilyksiä valiokuntaa kohtaan. Ministerivaltiosihteerin-apulainen vphra Stjernvall-Walleen matkusti kesällä, toimistonsihteeri Palmrotin seuraamana, ympäri maan, siinä tarkoituksessa, kuten ilmoitettiin, että hän peljätyn kadon johdosta hankkisi tarkemmat tiedot vuodentulosta. mutta epäilemättä muitakin tarkoituksia varten, oppiakseen tuntemaan maassa vallitsevan mielipiteen ja lieventääkseen sitä. Toisilla tahoilla matkusteli samoin uusi maanviljelyspäällikkö senaattori Gripenberg, ottipa hän Suomen talousseuran ylimääräisessä kokouksessa, joka oli kutsuttu ja jossa oli paljo väkeä, valtiollisen kysymyksen julkisestikin puheeksi. Hän katsoi siinä tilaisuudessa täytyvänsä mainita, että "meillä ovat nyt valtiopäivät omissa käsissämme". Kaikki riippuu kumminkin, sanoi hän, siitä "komiteasta", jonka tuli kokoontua ensi tammikuussa; jos vain tämä komitea osottaa luottamusta hallitsijan tarkoituksia kohtaan, sanoi hän olevansa vakuutettu, että voidaan toivoa valtiopäiviä parin, kolmen vuoden kuluessa, mutta muussa tapauksessa, jos epäluuloisuutta ilmeneisi täydellisen luottamuksen asemesta, — silloin siirtyisivät varmaankin valtiopäivät kauas meistä. Melkein siihen tapaan paikkakunnan lehdet kertoivat senaattorin sanoja.

* * * * *

Myöskin J. V. Snellman koetti siltä kannalta jolle hän valtiollisissa kysymyksissä oli asettunut, julkisen sanansa painolla ja voimalla vahvistaa luottamusta ja saada epäluulot kokoonkutsuttua valiokuntaa kohtaan vaikenemaan. Hän ei suorastaan voinut hyökätä maassa vallitsevan mielipiteen kimppuun, kun se niihin asti ei ollut kotimaisessa sanomalehdistössä päässyt julkisuuteen. Mutta hän sai Ruotsin sanomalehtien erinäisiä lausuntoja aiheeksi voidakseen asiaan puuttua. Sen hän aluksi teki eräässä artikkelissa, jonka otsakkeena oli "Suomalaisia oloja ja Ruotsin sanomalehdistö" ja joka ilmestyi Litteraturbladin kesäk. 6 p:nä jaetussa toukokuun vihossa. Huomiota herättävämpää artikkelia Snellman varmaankaan ei ollut koskaan ennen kirjoittanut, eikä onnettomampaa hänelle itselleen tai sille asialle, jota hän tahtoi puolustaa. Se oli onnistumaton siksi, että se oli kirjoitettu semmoisella tavalla, että sen täytyi antaa aihetta monenlaisiin vääriin tulkitsemisiin ja että sen todistelujen ontuvaisuus oli liiaksi päivänselvä. Snellman, joka nyt kerran oli ottanut puolustaakseen ja kannattaakseen hallitsevia ja valiokuntamanifestin aikaansaajia, ei liene artikkelillaan muuta tarkoittanut kuin levittää sitä luvallista käsitystä, että täydellisesti luottamalla hallitukseen ja kiitollisuudella siitä hyvästä, minkä valiokunta tarjosi, olisi sen toimintaa käytettävä niin suureksi hyödyksi maalle kuin mahdollista. Mutta valitettavasti ei hetki ollut otollinen yleisille viisaustieteen lauseille eikä sellaisille puheenparsille, kuin että esim. "historia on kansakuntain, ei yksilöjen työtä", — "kansakunnan oikeus ei koskaan ulotu pitemmälle kuin sen valta, — kansa ei pääse historian kirjoihin mielialojensa vaan toimiensa kautta", — "kansan asema, oli se mikä tahansa, on sen itsensä luoma: kunnia ja häpeä siitä ei historian tuomion edessä lankea kenenkään muun niskoille", j.n.e. Ja kun hän sovelti nämä lauseet lähemmin meidän oloihimme lausumalla, että jotakin poikkeusta lukuunottamatta "kaikki hyvä ja kaikki moitittava, jota Suomessa on viimeisinä 50 vuotena tapahtunut, on pantava Suomen kansan omaan tiliin", niin eivät nämä sanat olleet omiaan herättämään luottamusta. Vielä vähemmin paikallaan oli juuri hetkellä, jolloin kaikkien mielet olivat kiintyneet meidän perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseen, ruveta puhumaan siitä ihmeestä, että Suomella on valtiollisia oikeuksia. Ja pahinta kaikesta oli, että tuossa kirjoituksessa sanottiin, "että rauhasopimuksessa Suomi luovutettiin vastaiseksi Venäjän valtakuntaan yhdistettäväksi maakunnaksi ja että eräässä vielä v. 1859 muutaman maan lakien tuntijan julkaisemassa kirjoituksessa maan aseman sanotaan olevan tämän".

Tästä kovin hämmästyttiin. Tuo tarkoitettu kirja oli Palménin "Juridisk handbok" (Lainopillinen käsikirja). Ilmoittaessaan tämän teoksen puoltatoista vuotta aikasemmin oli Snellman Litteraturbladetissa selvillä, valtiollisista asiakirjoista otetuilla todistuksilla osottanut vääräksi Palménin lauseen, että Suomi olisi "erityisenä maakuntana" yhdistetty Venäjään.