Tämä kirjoitus herätti myrskyävää vastenmielisyyttä kaikkien niiden taholta, jotka pitivät isänmaan valtiollisia oikeuksia kieltämättöminä ja loukkaamattomina. Snellman oli tehnyt enemmän kuin kukaan muu herättääkseen Suomen kansan kansallistuntoon. Ja nyt, kun tämä tajunta ensi kerran puhkesi vilkkaampaan valtiolliseen tietoisuuteen, nyt sama mies lausui melkein näin: Elkäämme moittiko, elkäämme valittako; kiittäkäämme sitä ihmeellistä armoa, joka on antanut meille edes joitakin valtiollisia oikeuksia; kiittäkäämme kaitselmusta siitä, mitä olemme saaneet ja käyttäkäämme olevia oloja siihen hyvään, mihin ne antavat tilaisuutta; muistakaamme lopuksi, että asemamme ei ole kenenkään muun kuin meidän omaa työtämme ja sen vuoksi — olkaamme vain vaiti ja odottakaamme!

Niin ymmärrettiin Snellmanin kirjoitus ja niin se oli ymmärrettävä. Luonnollista oli, että sen täytyi herättää vastalauseita mikäli vain painotarkastus salli. Ensi vastalauseen lausui Åbo Underrättelser, jossa mentiin aina siihen liiallisuuteen, että väitettiin Snellmannin kieltäneen Suomella olevan valtiollisia oikeuksia. Hels. Tidningar ei myöskään voinut olla ottamatta asiaa puheeksi. Eipä minun juuri mieluista ollut tarttua kynään Snellmania vastaan, kun kokemuksesta selvästi kyllä saatoin ennustaa, mihin sellainen väittely pakostakin veisi. Mutta eihän siinä auttanut. Alotin heinäk. 23 p:nä sarjan "Kirjeitä maalaisystävälleni eräästä Litteraturhladetin kirjoituksesta", joita muutamain viikkojen kuluessa seitsemässä numerossa jatkoin. Kreivi Bergin pitkä virkaloma ja hänen sijaisensa Nordenstamin erityinen myöntyväisyys vaikuttivat, että sain sensuurilta jotenkin vapaasti noita kirjeitäni kirjoitella. Niissä tarkastelin Snellmanin kirjoituksen kohta kohdalta, näytin useat hänen väitteensä ontoiksi ja osotin vuosina 1808-1816 ilmestyneiden valtiollisten asiakirjain nojalla, kuinka "ihmeteltäviä" meidän valtiolliset oikeutemme oikeastaan olivat.

Heinäkuun vihossaan (joka ilmestyi syysk. 3 p:nä) kirjoitti Snellman uuden artikkelin asiasta. Se oli kirjoitettu hänen tunnettuun poleemiseen tapaansa. Hän väitti, että häntä sekä täällä että Ruotsin lehdissä oli leimattu maankavaltajaksi. Pääasiallisesti pysyi hän entisellä kannallaan keskustelunalaisessa kysymyksessä, mutta hän selitti nyt tarkemmin ne epäiltävät lauseensa ja väitteensä, jotka olivat tuntuneet loukkaavimmilta hänen ensi artikkelissaan. "Jos Litteraturbladet olisi ensi artikkelissaan esittänyt asiansa samalla tavalla kuin toisessa, olisi lehti ehkä voittanut puolelleen useampia kannattajia, — taikka ainakaan se ei olisi saanut osakseen tuota täydellisintä epäluottamusta, mistä sanomalehdistön historia voinee kertoa", niin kirjoitin Hels. Tidningareissa.

Kuukautta myöhemmin (lokak. 1 p:nä) ilmestyi taas uusi vihko
Litteraturbladetia. Siinä väittelyä jatkettiin yhä hillitsemättömämmin.
Siinä huomasin Snellmannin lukeneen minut "epärehellisten valehtelijain
ja häpäisijäin" joukkoon.

Nyt alkoi oikeastaan perin surullinen juttu, jonka tahdon kertoa niin harvoin sanoin kuin mahdollista. — Vaikka tuolta taholta olinkin saanut ennen vastaanottaa ja sulattaa kaikenlaista ja vaikka itse kernaasti tunnustin, että olin pannut kovan kovaa vastaan, en kumminkaan voinut pitää hyvänäni sitä luokkaa ja luonnetta, johon Litteraturbladet oli minut lukenut. Turvausin silloin siihen "lapselliseen" — niin monet arvelivat ja niin se ehkä olikin — keinoon, että Hels. Tidningarein yleisölle kirjoittamassani kirjoituksessa vetosin kompromissiin, joka saisi antaa lausuntonsa "Litteraturbladetin ja minun molemminpuolisesta valtiollisesta käyttäytymisestä". Sovinto-oikeus saataisiin muodostaa seitsemästä Litteraturbladetin toimittajan virkaveljestä, yliopiston professorista, ja ne saisivat valita kolme henkilöä, ketä tahansa, jotka vain hyväksyisivät Litteraturbladetin kannan ja katsoivat asian vaativan mitään selvitystä. Jos tuo sovinto-oikeus selittäisi Litteraturbladetin kuvauksen minun siveellisestä luonteestani oikeaksi ja sattuvaksi, niin vakuutin, ettei koskaan enään minun likanen käteni tahraisi minkään sanomalehden palstoja.

Tämän vetoamisen johdosta saapui jo lokak. 5 p:nä luokseni kolme tunnettua henkilöä (hrat T. T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman) mukanaan heidän allekirjoittamansa kirjoitus, jossa he selittivät, että minä viime kirjeessäni olin "häväissyt" Litteraturbladetin ulosantajaa ja pyysivät siitä kirjoitustaan lehteeni. Kun tuo kirjoitus ei kumminkaan sanallakaan kosketellut taistelevain "molemminpuolista esiintymistä väittelyssä" ja nuo kolme herraa eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään sovinto-oikeudesta, niin kieltäysin lehdessäni tuota kirjoitusta julkaisemasta, josta kumminkin tein lukijoilleni selkoa samalla kuin siihen vastasin. Muutamia päiviä myöhemmin julaistiin noiden kolmen kirjoitus Finlands Allmänna Tidningissä. Senjälkeen taistelu taas lepäsi, kunnes Litteraturbladin syyskuunvihko ilmestyi marraskuun alussa. Vaan siinä oli nyt väittelyntapainen "Katsaus", joka vei voiton kaikista edellisistä ja jossa ei, voisi sanoa, jätetty mitään lausumatta. Senjälkeen ei taistelua enää voitu järkisyillä jatkaa; turvausin silloin ivaan ja kirjoitin (marrask. 16 p:nä) palstan pituisen "Mixed Pickles", jossa pippuri — sen myönnän — ehkä oli luvattoman karvesta. Sillä olin tuomiotorveen puhaltanut. Muutamia päiviä myöhemmin (marrask. 21 p:nä) sain Finlands Allmänna Tidningissä lukea Hels. Tidningareille osoitetun "Adressin", jonka alla oli kuusitoista arvossapidettyä nimeä. Näiden nimien joukkoon oli koottu tasan seitsemän professorin nimet ja heidän lausuntonsa piti siis vastata sitä kompromissituomiota, johon olin vedonnut. Vastustajani menettelystä taistelussa ei tuossa tuomiossa kumminkaan mitään lausuttu. Omalta kohdaltani ymmärsin tuomion niin, että selvä "ilmiantamishalu" ("denonciatsionslust") oli ollut varsinaisena kannustimenani esiintyessäni Litteraturbladetin ulosantajaa vastaan. — Minun täytyi uskoa, että sellainen tuomio oli oikea ja että yleinen mielipide sitä kannatti. Lupaukseni mukaan luovuin senvuoksi vielä samana päivänä Hels. Tidningarein toimituksesta ja kirjoitin lehteen "Selityksen", lausuen siinä jäähyväiset Suomen sanomalehtiä lukevalle yleisölle.

En ollut otaksunut, että minut julistettaisiin viattomaksi siinä taistelussa, jota oli käyty. Mutta että minut yksin julistettaisiin syylliseksi, se oli enemmän kuin mitä olin odottanut. Hyvin pian sainkin huomata, että asiasta oli useampia mielipiteitä. Jo samana päivänä, jolloin olin ilmoittanut eroavani, tuli hämmästyksekseni suuri joukko ylioppilaita ja muita kansalaisia kunnioittamaan minua laululla; he tahtoivat osoittaa, kuten heidän puhujansa (maist. K. E. F. Ignatius) suunnilleen lausui, että tapahtuneesta polemiikista oli toinenkin mielipide olemassa kuin se yksipuolinen, jonka nuo kuusitoista adressissaan olivat lausuneet. Ja kahta päivää myöhemmin (marrask. 25 p.) ilmestyi, myöskin Finl. Alm. Tidningissä, kaksi eri vastalausetta sanottua adressia vastaan, toisen alla 10 yliopiston opettajan nimet, toinen 51 kansalaisen allekirjoittama. Selityksiä, vastalauseita, adresseja ja vasta-adresseja singahteli sitten kahden viikon aikana toinen toisensa jälkeen; koko yleisö oli kuohuksissa tämän asian johdosta: vanhat yhtähyvin kuin nuoret, naiset yhtähyvin kuin miehet, näyttivät pitävän velvollisuutenaan lausua mielipiteensä tuossa kiivaassa riitakysymyksessä. Eikä näin tapahtunut ainoastaan Helsingissä: Turussa ilmestyi kaksi "vasta-adressia", toinen hovioikeuden jäsenten ja virkamiesten allekirjoittama, toinen lukuisan kansalaisjoukon puolesta; Porista, Loviisasta, Hämeenlinnasta y.m. tuli myös samaan suuntaan käyviä lausuntoja. Ja kun useimmissa näistä mielenilmauksista lausuttiin toivomuksia, että minä en katsoisi olevani estetty jatkamasta sanomalehtimiestointani, saattoi Hels. Tidningar — jonka juoksevia asioita tänä myrskyisenä murrosaikana Z. Topelius verrattomalla ystävyydellä oli ottanut hoitaakseen — pian ilmoittaa, että minä uudelta vuodelta palaisin lehteä johtamaan.

Niin päättyi tämä polemiikki Snellmanin kanssa. Jos eräältä kannalta saattoikin pitää surettavana, että niin kiihkeää huomiota omistettiin väittelyyn, joka suuresta asiasta oli luistanut persoonallisuuksiin, ja jos tämä huomio ennen kaikkea oli kiusallinen niille henkilöille, jotka olivat sen lähimpänä aiheena, niin oli toki lohduttavaa, että se kaikki osoitti herännyttä, jopa valtavaa kansallista elinvoimaa. Sillä eiväthän tämän taistelun pohjalla oikeastaan olleet nuo riitelevät henkilöt, vaan se suuri isänmaallinen kysymys, jonka kannalta oli sodittu ja jota kaikki nämä mielenilmaukset tarkoittivat.

* * * * *

Vuosi kävi merkillisistä tapauksista yhä rikkaammaksi kuta enemmän se läheni loppuaan.