Turun akatemia oli vihitty 1640, heinäk. 15 p., eikä vietettävä juhlapäivä siis sattunut lukukauden ajaksi, vaan keskelle kesälomaa. Sitä vähemmin tuo juhla häiritsi yliopiston tavallisia toimia ja se saatettiin siis järjestää niin laajaksi kuin tahdottiin. Juhlaa ei vietetty ainoastaan sanottuna riemupäivänä, vaan sitä jatkettiin vielä neljä päivää: vietettiin promotsiooneja kaikissa neljässä tiedekunnassa, jota ei koskaan ennen ollut Suomen yliopistossa tapahtunut. Heinäk. 15 p. oli keskiviikko; sen viikon jälellä olevat päivät eivät siis riittäneet muuta kuin kolmelle tiedekunnalle. Neljäs tiedekunta, filosoofinen, sai odottaa maanantaihin — välinen sunnuntai katsottiin hyvin tarpeelliseksi lepopäiväksi juhlan osallisille ja katsojille.

Vihkiäiset olivat kaikki vietettävät juhlallisemmin kuin tavallisesti. Jokaisen tiedekunnan tuli promoveerata ei ainoastaan tutkinnon suorittaneita tohtoreita, vaan myöskin kunniatohtoreita, joita oli valittava — se kuuluu olleen juhlatoimikunnan arkaluontoisimpia tehtäviä — sekä kotimaisia että ulkomaisia. Lainopillinen tiedekunta ei voinut tyytyä mustiin tohtorinhattuihin, vaan sen oli, vanhan Bolognalaisen traditsioonin mukaan, puettava vihittävät punaisiin hattuihin, joita ei koskaan ennen pohjoismaissa oltu nähty. Suuri mitali oli lyötettävä riemujuhlan kunniaksi jaettavaksi eriasteisille kunniavieraille kultaisena, hopeaisena tai pronssisena. Juhlallinen kutsumus juhlaan osaaottamaan oli lähetettävä vieraille yliopistoille ja tieteellisille seuroille. Että niitä Venäjälle oli lähetettävä, sitä pidettiin selviönä ja välttämättömyytenä; Ruotsiin lähettämistä toiset myös pitivät välttämättömänä, toiset taas arveluttavana. Myöskin Norjaan ja Tanskaan lähetettiin kutsumuksia, vaan muihin maihin lähettämistä ei liene pidetty tarpeellisena.

Kutsumattomia vieraita oman maan kaikilta kulmilta tiedettiin runsaasti odottaa. Maan korkeinta sivistysahjoa tarkkasivat siihen aikaan, kenties vielä enemmän kuin nykyjään, kaikkien katseet. Sitä pidettiin isänmaan tulevaisuuden toivona, siihen luotettiin kohtalon kaikissa synkissä vastaisuudenvaiheissa; sen riemujuhlaan tahtoi jokainen, joka vain taisi, ottaa osaa. Myöskin lähimmistä naapurimaista tiedettiin uusilla höyrylaivoilla lukuisasti vieraita saapuvan. Siten jo ajoissa huomattiin, että yliopiston juhlasali, vaikka se uusi olikin ja komea, ei olisi tarpeeksi tilava tuon suuren juhlan viettämiseen. Mutta onneksi olikin käytettävissä paljo tilavampi huoneusto: äsken muurattu, mutta vielä sisustamaton ja vihkimätön Nikolainkirkko oli tarjona tätä suurta tilaisuutta varten. Ja niin päätettiin, että riemujuhla kaikkine vihkiäisineen oli vietettävä siellä. Mahtavan suuri parnassi (juhlalava) rakennettiin kuorin edustalle, yliopiston juhlasalin puhujalava siirrettiin sinne, sen yläpuolella oleva lehteri jätettiin soitto- ja laulukuntain käytettäväksi ja muihin tarpeellisiin järjestämistöihin ryhdyttiin.

Ehdittiin sitten itse noihin juhlapäiviin. Vaunuja ja kiessejä, matkalaukut perälle köytettyinä, pyöri toinen toisensa perästä tulleista sisälle kaupunkiin, tuoden sukulaisia ja ystäviä maan eri osista vieraiksi melkein jokaiseen sivistyneeseen kotiin. Höyrylaivat toivat ulkomaanvieraita naapurimaista, osaksi juhlaan, osaksi kylpemään, ja niin täyttyivät ei ainoastaan hotellit vaan kaikki yksityisetkin vuokra-asunnot. Erään sanomalehtiuutisen mukaan oli sisämaasta riemujuhlaan saapunut yli 700 perhettä(?) ja Pietarista, Räävelistä ja muista lähikaupungeista saapui vasiten juhlaan 250 henkeä, paitsi noin 120 perhettä, jotka, kuten sanottiin, "suurimmaksi osaksi äärettömän palvelijajoukon kanssa olivat tulleet käyttämään hyväkseen merikylpyjä ja keinotekoisia kivennäisvesiä". Ei läheskään niin monta ihmistä ollut koskaan ennen kokoontunut Helsinkiin; ei luultavasti koskaan mihinkään muuhunkaan Suomen seutuun.

Suuren ja korkean merkityksen tiesi, kuten jo mainitsin, jokainen suomalainen antaa lähestyvälle juhlalle. Hels. Morgonblad kirjoittikin m.m.: "Eri juhlallisuuksien pitkässä rivissä yhtyy Suomen yliopistolle tulevaisuuden toivo menneisiin muistoihin. Sitä riemujuhlaa, jolla yliopistomme nyt viettää toisen vuosisatansa päättymistä, emme siis pidä ainoastaan akateemisena juhlana, vaan myöskin todellisena kansallisjuhlana. Ne kaksi vuosisataa, jotka yliopisto nyt on yhteiseksi hyödyksi elänyt, ovat takeena siitä, mikä merkitys yliopistosta vastaisuudessa, paljo onnellisemmissa olosuhteissa, on oleva yhteiskunnalle. Ja tulevaisuuden toivo, joka perustuu ei ainoastaan menneisiin muistoihin, vaan myöskin onnelliseen ja lupaavaan nykyaikaan, muuttuu siten melkoiseksi varmuudeksi. Sitä todistaa yliopistoon kuuluvain nuorempain ja vanhempain tiedemiesten suuri määrä, joille yliopisto nyt, — ensi kerran kaikissa tiedekunnissa yhtaikaa — aikoo antaa heidän akateemiset arvonsa". J.n.e.

Kansallisjuhla alkoi, niin sanoakseni, iltaa ennen varsinaista juhlapäivää, kun vastaanotettiin odotetuista vieraista rakkainta, Suomen vanhaa runoilijaa, Frans Mikael Franzénia. Tämä tuli nyt katsomaan isänmaansa yliopistoa, jonka hän noin 30 vuotta sitten oli jättänyt ja joka nyt oli siirtynyt toiseen paikkaan siltä rannalta, missä hän oli runoillut ja opettanut. Hän saapui, ei ainoastaan juhlassa edustamaan kahta Ruotsin kaunokirjallista seuraa (Ruotsin akatemiaa ja Runouden, historian ja muinaistieteen akatemiaa), vaan myöskin itse saadakseen riemumaisterin seppeleen samalla lavalla, jossa lähes sadan vihittävän joukosta yksi hänen tyttärenpoikansa oli nuorin ja jossa seppeleet oli sitonut hänen tyttärentyttärensä, yleinen seppeleensitojatar, jonka vertaista tuskin enään nähdään, — Rosina v. Haartman. Jokainen, joka tunsi Franzénin nimen, ikävöi saadakseen tervehtiä runoilijaa, ja etupäässä tietysti akateeminen nuoriso. Tiedettiin, että tämä vieras heinäk. 14 p. iltapuoleen saapuisi maantietä myöten Turusta vävynsä, C. D. v. Haartmannin seurassa. Ylioppilaiden oli siis erittäin sopiva lähteä joukolla kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia Töölöön ravintolan luo odottamaan kallista vierasta ja siellä häntä tervehtimään. Tämän päätöksen tekeminen näytti niin yksinkertaiselta ja viattomalta kuin suinkin. Mutta, — mutta — vieraalle Ruotsista, vieläpä entiselle suomalaiselle, joka oli hyljännyt maansa ja siirtynyt Ruotsiin, kävisikö laatuun sellaiselle näin lämmintä suosiota osottaa? Yläilmoissa epäiltiin, itse kreivi Rehbinder, v.t. kansleri, kuuluu pitäneen aijetta arveluttavana ja varakansleri, kenraali Thessleff, oli kai jo kuulevinaan tykinlaukauksia Pietarista. Mutta rehtori Ursin sai korkeat herrat rauhottumaan eikä tätä kunnianosotusta kielletty. — Ylioppilaat marssivat siis esteettömästi Töölööseen, varmuuden vuoksi jo puolenpäivän aikaan. Lukuisasti muuta yleisöä seurasi mukana tai tuli jälestä, niiden joukossa minäkin. Muutamia tunteja siellä jännityksessä odotettiin. Jokaisen tomupilven, joka näkyi etäällä taivaan rannalla, luultiin ennustavan juhlavieraan tuloa. Mutta pilvi toisensa perästä petti. Vaunu saapui kyllä vaunun perästä, kärryjä tuli useampia ja kaikissa oli juhlavieraita, mutta odotettua ei. Mutta nuo alituiset pettymiset kiihottivat vain juhlamielen vilkkautta. Vihdoin, noin klo 6 tienoissa, tunnettiin toki eräässä vaunussa 68-vuotisen runoilijan lempeät kasvot. Silloin kajahti loppumaton hurraahuuto, päät paljastuivat, väkijoukko piiritti vaunun, jonka oli pysähdyttävä. Laulettiin laulu (sanat olivat R. I. Holstin sepittämät), Fredr. Cygnaeus, pohjolaisosakunnan kuraattori, tulkitsi ylevin sanoin ylioppilaitten tunteita ja Franzén vastasi, kyynelten virratessa alas ryppyisiä poskia myöten, tuohon lämpöiseen tervehdykseen. Uusia hurraahuutoja kaikui ja vaunut läksivät taas liikkeelle. — Olin nelitoistavuotias silloin; ensi kerran olin tässä tilaisuudessa mukana nuorisoinnostuksen isänmaallisessa pyörteessä.

* * * * *

Vierasten yliopistojen ja tieteellisten seurojen edustajina saapuivat muuten juhlaan Pietarin yliopiston rehtori Pletneff ja kaksi sikäläisen tiedeakatemian jäsentä, Fuss ja maanmiehemme Sjögren; Tarton yliopistosta professorit Erdman ja Preller; Kiovan yliopistosta prof. Trautvetter ja Upsalan yliopistosta sen kirjastonhoitaja, prof. J. H. Schröder; sitäpaitsi 8 ylioppilasta Tartosta ja 6 Pietarista. Niiden vierasten joukossa, jotka eivät olleet mitään virallisia edustajia, huomattiin Pietarin tiedeakatemian jäsen Lenz, tunnettu venäläinen romaaninkirjoittaja Th. Bulgarin, joka näihin aikoihin muutenkin usein kävi Suomessa, sekä joitakuita nuorempia venäläisiä kirjailijoita, kuten kamariherra ruhtinas Odojevski, kamarijunkkari kreivi Sollohub, hovineuvos J. Grot y.m.

Kotimaisista vieraista oli huomattavin yliopiston v.t. kansleri, kreivi Rehbinder. Maan papistoa edustivat molempain hiippakuntain päämiehet, arkkipiispa Melartin ja piispa Ottelin, Turun kuuluisa tuomiorovasti G. Gadolin, joka oli jumaluusopillisessa tiedekunnassa vihkijänä ja joka Franzénin kanssa seppelöittiin riemumaisteriksi, sekä vielä joukko muita Suomen kirkon arvossapidetyimpiä henkilöitä. Eikä juhlan koristeiden joukosta ole myöskään kahta matkustajaa unhoitettava: lehtori Johan Ludvig Runeberg Porvoosta ja piirilääkäri Elias Lönnrot Kajaanista saapuivat juhlaan.

* * * * *