Kalenteri ilmestyikin molemmilla kielillä vaikka vasta 1842 keväillä ja omistettiin se yliopiston korkealle kanslerille, silloiselle perintöruhtinaalle. Siinä oli monen kuuluisan miehen kirjoituksia: J. Grot, F. M. Franzén (Matka riemujuhlaan 1840), P. Pletneff, M. A. Castrén, ruhtinas V. Odojevski, J. E. Öhman, J. L. Runeberg, kreivi V. Sollohub ja E. Lönnrot. Varmaankin erinäisillä tahoilla tätä pidettiin hyvänä enteenä vastaista, pysyväistä veljeytyrnistä, Venäjän ja Suomen kirjallisten voimain yhtymistä varten, — taikka ehkä mieluummin, enteenä meidän kirjallisuutemme sulautumisesta venäläiseen. Mutta siitä on nyt jo kulunut yli 50 vuotta ja Grotin kalenteri on vielä ainoana ilmiönä, jota ei kukaan ole aikonut jatkaa. Kalenterin varsinainen ja ainoa merkitys tuli olemaan, että sitä useina vuosina käytettiin tutkintokirjana, jota kaikkien, jotka yliopistossa tahtoivat suorittaa venäläisen tutkinnon, tuli lukea.
Grot nimitettiin sillävälin, kuten Suomessa oli aavistettukin, professoriksi yliopistoomme huhtikuussa 1841. Perustettiin uusi vakinainen "Venäjän historian ja tilaston sekä venäjänkielen ja kirjallisuuden" professorinvirka, samalla säilyttämällä entinen ylimääräinen professorinvirka samoinkuin saman kielen lehtorinvirka. Muista toimenpiteistä, joihin tämän yhteydessä ryhdyttiin venäjänkielen oppimisen kehottamiseksi Suomen kouluissa ja yliopistossa ja niistä tuloksista, joita saavutettiin, saan myöhemmin puhua.
* * * * *
Vuosisataisjuhlan komeuden hurmaamina ja isänmaallisten tunteiden elähyttäminä palasivat matkustavat vieraat kukin kotipuolelleen. Siellä kai kertoivat kaikki omissa seurapiireissään siitä loistosta, jota nuori pääkaupunki oli osannut tarjota. Yksi vieraista kumminkin puki oikein runomittaan tunteensa. Se oli Suomen hajoitettujen ruotuväki-pataljoonain entinen majuri, nimeltä Henrik Bogislaus Nilsson, joka asui Karjalassa, Liperin pitäjässä. Tätä vanhusta juhlamuistot niin innostivat, että hän tarttui runokanteleeseen, jota hän tuskin koskaan sitä ennen oli kädessään pidellyt, ja sepitti muistorunon Helsingin kaupungin kunniaksi. Hänen "Muistonsa", jotka hän lähetti julaistaviksi Hels. Morgonbladettim, olivat muodoltaan puutteellisia, jopa naurettaviakin, vaan niistä huokui siltä sitä vilpitöntä hurmautumista, jota tuhannet muut rinnoissaan tunsivat.[9]
Nuoruuden aika ja ylioppilasvuodet 1840-1850.
Monasti on huomautettu, että v. 1840 riemujuhla muodosti ajantaitteen Suomen sivistyshistoriassa. Niin suurta merkitystä en omasta puolestani itse tälle juhlalle kumminkaan tahtoisi tunnustaa. Mutta varmaa on, että juuri tämä v:n 1840:n aika, jossa riemujuhlalla oli tärkeä sijansa, useammissa suhteissa oli taiteaikaa Suomen kehityksessä. Turhaan eivät olleet Kalevala ja Kanteletar ilmestyneet loihtien maailmalle suomalaisessa kansanhengessä asuvan henkisen kyvyn ja voiman. Runeberg julkasi ennen ilmestyneiden runojensa lisäksi v. 1841 Nadeschdan ja Jouluillan; jokainen hänen runoelmansa kohotti kansallishenkeä astetta ylemmäs. Vuosien 1808-09 muistot ja sankarit, jotka ennen olivat eläneet ainoastaan suullisina kertomuksina, esitettiin nyt historiallisesti yhtäjaksoisina useammissakin teoksissa. Viimeksi ilmestyi Montgomeryn teos 1842. Sitä lukiessa tykytti jokaisen sydän ja mielet valmistuivat vastaanottamaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Porthanin muistoa, joka vanhemmista ei ollut koskaan sammunut, elähdyttivät nuoremmissa Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlat (vuodesta 1839), joissa Cygnaeus piti puheita. Tämän saman miehen runollinen tervehdys v. 1840 maistereille elvytti osaltaan myös isänmaallista rohkeutta.
Huolimatta kaikesta ylhäältäpäin tulevasta painosta ja kaikesta painosorrosta kasvoivat siis kansalliset siivet vuosi vuodelta. Puoliunisesta lapsuudentilasta astuttiin siten nuoruudenaikaan. Puolivälissä 1830-lukua saatettiin vielä isänmaallisella mielellä laulaa sekä suomeksi että ruotsiksi Juteinin "Laulua Suomessa", jossa sanottiin:
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa,
Ehk'ei riennä riemuksemme
Leipä miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle
Arvo työnsä täyttäjälle.
Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty
Järki hyvä herätetty.
Ja sitä voitiin pitää miltei kansallislauluna. Mutta nyt 1840-luvulla se ei enää riittänyt. Ei oltu enää niin vaatimattomia, niin hillityitä. Vähän ylemmäs tahtoi jo suomalaisen henki lentää.