Myöskin valtiohallinnossa tapahtuneet suuret parannukset tekivät 1840-luvun ensimmäisistä vuosista Suomelle tärkeän ajanjakson. Valtio-oikeudellisessa suhteessa tosin oltiin liikahtamatta, sillä alalla vallitsi pakosta haudan hiljaisuus. Hvasserin ja Arvidssonin lentokirjat olivat tosin jossakin määrin vetäneet ajatuksia sinnepäin, mutta siitä puhuttiin vain kuiskaten. Liikettä ja tointa oli sitävastoin raha-asiain alalla.

Salaneuvos Lars Gabriel von Haartman kutsuttiin 1840 Turusta senaatin jäseneksi rahavaraintoimituskunnan päällikkönä toteuttamaan niitä rahareformeja, joita hän useiden eri komiteain puheenjohtajana edellisinä vuosina oli valmistellut. Jo kerran ennen, 1830, oli hän astunut senaattiin, silloin palaten Pietarista, jossa hän oli ollut Suomen komitean toimistosihteerinä ja jäsenenä sen alusta asti, jopa lopuksi valtiosihteerinapulaisenakin. Mutta se oli Falckin mahtivallan aikana. Falck ja Haartman eivät sopineet saman katon alle ja vähän enemmän kuin vuoden perästä siirrettiin Haartman maaherraksi Turkuun. Sieltä hän nyt palasi takaisin senaattiin ja asettui heti sellaisen johtajan asemaan, jommoisessa tuskin kukaan ennen häntä oli ollut — ellei mahdollisesti hänen appensa kreivi Mannerheim. Hänen täytyi kyllä kokonaisen vuoden odottaa talousosaston varapuheenjohtajanvirkaa, mutta kohta senaattiin tultuaan pääsi hän talousosaston erityisen väliaikaisen osaston puheenjohtajaksi, erään kolmimiehisen komitean, jossa kaikki raha- ja pankkiasioita koskevat kysymykset koko osaston nimessä päätettiin. Ja kaikissa muissakin kysymyksissä hän jo alun pitäin senaatissa ylintä ääntä piti. Hänen lahjansa riittivätkin, jotta hän saattoi hallita toisia: hän oli erittäin tietorikas, laajakatseinen, oli kaunis mies ja hienokäytöksinen; hän saattoi rakastettavaisuudellaan voittaa taikka ankaruudellaan peloittaa ihmisiä, aina sen mukaan miten tarve vaati. Usein hän poti hermotautia eikä hän salannut tautiaan maailmalta; jos joku häntä suututti taikka vastusti oli hänellä heti, todellisesti taikka teennäisesti, hermokohtaus. Ja silloin hän huudahduksillaan taikka suonenvedontapaisella yskällään, taikka julmannäköisillä kasvojenliikkeillään pelotti ei ainoastaan arvossa alhaisempia henkilöitä, vaan yksin virkatovereitaankin neuvospöydässä. Siitä hän pian sai tuon liikanimen "Hänen hirmuisuutensa", joksi häntä sittemmin koko aikansa yleisesti kutsuttiin.

Jo ennen Haartmannin tuloa senaattiin julaistiin pääasetukset niistä suurista rahareformeista, joita hän oli suunnitellut, nim. julistuskirjat veroesineiden vaihtamisesta ja rahakannan muuttamisesta, sekä asetukset Suomen pankin uudelleen järjestämisestä ja valtio- sekä sotilasrahaston yhdistämisestä. Kaikki tämä oli nyt ensi vuosina toteutettava ja toteutettiinkin. Sitäpaitsi oli tullilaitos uudistettava ja loppu tehtävä siihen asti esivallan melkein suojelemasta salakuljetuksesta ja Venäjän mallin mukaan laadittu tullitaksa oli osaksi salateitä saatettava meillä mahdolliseksi. Lopuksi laadittiin ja valmistettiin 1842 aivan uusi leimasinpaperiasetus, välittämättä suuresti siitä, mille valtiomahdille suostuntaoikeus oikeastaan kuului, — sitä ei oltu paljoa punnittu silloinkaan, kun oli kysymys veroesineistä. Säätyjen valtaa kumminkin senverran ajateltiin, että Suomen pankin ohjesäännössä määrättiin, että pankin hallinto oli tarkastettava neljän valtuutetun läsnäollessa, joista yhden tuli olla kustakin säädystä, — valtuutetut sai kumminkin senaatti valita.

Apulaisikseen uusia reformeja toteuttamaan oli Haartman tuonut Turusta entisen lääninsihteerinsä, hovioikeudenneuvos C. E. af Heurlinin, erittäin taitavan ja kokeneen virkamiehen, ja Turun hovioikeuden kanneviskaalin, Carl Trappin, nerokkaan miehen, joka tärkeimmissä asioissa tavallisesti lie kirjoittanut rahapäällikön puolesta. Heurlin pääsi pian senaattiin ja hänestä tuli raha-asiaintoimituskunnan päällikön apulainen; Trapp pääsi Suomen pankin johtokuntaan (entiset tirehtöörit siirrettiin uusien vaihtokonttorien johtajiksi Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon) ja ennen pitkää hänestä tuli sen puheenjohtaja, kunnes hän Heurlinin kuoltua siirtyi tämän paikalle. — Tullihallituksesta ylitirehtööri erotettiin, kun hän ei tahtonut uuteen järjestelmään taipua, — se oli tuo lahjakas ja itsenäisyydestään sekä suorapuheliaisuudestaan kunnioitettu Cristian Avellan. Hänen jälkeläisekseen tuli esittelijäsihteeri B. Federley.

Tällaiset reformit ja uudistukset, jotka syvästi koskivat kaikkia taloudellisia oloja, eivät luonnollisesti päässeet yleisön huomaamatta menemään. Kaikkein vähimmin rahanmuutos, joka ulottui aina kerjäläisen taskuun saakka, ja johon ei edes metrijärjestelmän toimeenpanemista voida verrata. Täytyi näet tehdä loppu siitä venäläisen, suomalaisen ja ruotsalaisen paperi- ja metallirahan sekasorrosta, joka maassa oli vallinnut, ja saada käytäntöön vakava rahakanta siten, että venäläinen hopearupla tuli lailliseksi päärahaksi Suomessa.

Ei ole helppoa sen, joka on syntynyt jälkeen v. 1840, saada käsitystä siitä, minkälaiset raha-olot Suomessa olivat kolmena vuosikymmenellä sitä ennen. Eipä olisi helppoa luetella edes niitä erilaisia rahoja, jotka joka päivä olivat käytännössä. Mainitsen tässä vain sen, mikä selvimmin muistiini johtuu. Setelit olivat tavallisinta vaihtorahaa ja niitä oli seuraavia lajeja: Ensiksi Suomen vaihto-, talletus- ja lainapankin setelit, arvoltaan 2 ruplaa, 1 rupla, 75, 50 ja 20 kopeekkaa pankkoassignatsiooneja; kaikki valkosesta paperista tehdyt, jotenkin hyvää painoa. Sitten venäläiset pankko-assignatsioonit, kooltaan suuret, 5-ruplaiset siniset, 10-ruplaiset punaset ja 25-ruplaiset valkoiset. Ja lopuksi miltei enin käytännössä olevat ruotsalaiset setelit, sekä Ruotsin pankin että valtion velkakonttorin, joita oli kaiken arvoisia, — ainakin 8, 12, 16, 32 killingin, 1, 2 ja 3 riikintalarin (banko tai spesie) — kaikki erinomaisen rumia ja huonosti painettuja, usein liasta paksuja, rikkinäisiä ja neuloilla sekä paperikaprokeilla paikattuja; suuremmista seteleistä, joita niitäkin oli käytännössä, n.s. transporttiseteleistä y.m., ei minun tässä tarvitse puhua. Omaa metallirahaa ei Suomessa ensinkään ollut. Mutta venäläisiä hopearuplia oli käynnissä kaikkien hallitsijain ajoilta, Pietari Suuresta Nikolaihin saakka, ja vaihtorahaa niinikään. Vaskirahoja oli 2, 5 ja 10 kopeekan kappaleita, monta eri kokoa, vanhempia ja uudempia. Ja entä sitten Ruotsin raha! Kustaa III:n kauniit hopeatalarit olivat vielä usein liikkeellä; niitä lienevät ihmiset muuten enimmäkseen käyttäneet sellaisiin talletuksiin, joiden sijoituspaikka tavallisesti oli "arkun pohjalla". Myöskin pienempiä hopearahoja, saman kuninkaan ja muidenkin lyöttämiä, oli käytännössä. Mutta vielä enemmän kuin ruotsalainen hopea oli Ruotsin vaskiraha liikkeessä. Kaikennäköisiä ruotsalaisia vaskirahoja, äyrejä, killinkejä y.m. Fredrik I:stä Kustaa IV Aadolfiin asti käytettiin kilvan venäläisten rinnalla. Vanhat kupariset "plootut" toki eivät enää olleet käytännössä, vaan Görtzin rahamerkkejä saatiin vielä joskus nähdä.

Voipi ajatella, mikä sekamelska kaikesta tästä syntyi. Ei ollut niinkään helppo tietää, mikä yhden setelin tai lantin arvo toisen suhteen oli. Mitä Ruotsin rahaan tulee, niin oli tavallisinta arvostella se valtiovelka-kannan mukaan, mutta banko- ja spesie-setelit olivat 50 % kalliimmat kuin mainitut rahat, josta syystä esim. yleisintä ja pienintä käytännössä olevaa seteliä, johon oli leimattu "8 killinkiä spesie", aina kutsuttiin 12 killingin rahaksi. Vaan eipä riittänyt tämä erilaisten talarien ja killinkien ero: jokapäiväisessä puheessa käytettiin vielä joukko vanhoja, jo aikoja sitten virallisesti hyljättyjä nimityksiä ja laskutapoja, jotka aikaansaivat mitä suurinta häiriötä. Niin puhuttiin yleisesti, varsinkin keittiöissä, "plootuista", "talareista", "tolpoista" y.m. Yksi plootu oli sama kuin 16 killinkiä: "yhdeksän talaria" oli alinomaa käytetty nimitys ja se merkitsi 24 killinkiä, j.n.e. Sen lisäksi tuli vielä Ruotsin ja Venäjän rahan välinen suhde, joka ei ollut pysyvä. Kuultiin senvuoksi puhuttavan "40 killingin ruplista", "32 killingin ruplista" j.n.e. Rahasekamelska meni niin pitkälle, ettei ollut harvinaista, kun hintoja kyseli, saada vastaukseksi: 1 rupla 12 killinkiä taikka 2 riikintalaria, 75 kopeekkaa. — Missä määrin yksinkertaista väkeä moisissa olosuhteissa voitiin petkuttaa, sen helposti huomaa. Varsinkin maan länsiosissa, jossa kauppasuhteiden vuoksi Ruotsin kanssa Ruotsin raha miltei yksinomaan oli käytännössä ja jossa verot kumminkin olivat Venäjän rahassa maksettavat, oli kansa pulassa. Pienempien ruotsalaisten setelien maahantuonti oli kyllä jo aikoja sitten kielletty; mutta se kielto ei auttanut, ruotsalaisia seteleitä tuotiin yhä ja niitä oli siedettävä.

Näistä epäkohdista teki nyt rahakannan vakaannuttaminen lopun. Hopearuplasta tuli, kuten jo sanottiin, ainoa laillinen maksuraha maassa; Suomen pankki (samoinkuin venäläinenkin) antoi 3, 5, 10 ja 25 ruplan seteleitä; pikkusetelit vedettiin käytännöistä pois, mutta niinkauan kuin ne käytännössä olivat, maksettiin niistä 3 rupl. 50 kop. pankkoassignatsioneja. Pankki vaihtoi ja lunasti joukottain ruotsalaisia paperirahoja v:n 1842 lopulla (tähän määrättyä aikaa oli täytynyt pari kertaa pidentää), jonka jälestä niiden käyttäminen Suomessa lakkasi.

Siten tuo suuri reformi toteutettiin. Tuon kirjavan sekasorron jälkeen ei Suomessa, vuoteen 1860 asti, ollut muuta kovaa rahaa kuin venäläisiä hopearuplia ja hopeaisia sekä vaskisia kopeekkoja (kultaa ei paljo koskaan nähty), eikä muita seteleitä kuin mainitut suomalaiset neljää eri arvoa. Se oli ainakin yksinkertaista ja selvää. Mutta monta oli epäilemättä, jotka huoahtaen näkivät noiden vanhojen, paperikaprokkiin käärittyjen ruotsalaisten setelien häviävän; muistuttihan yksi sellainen repaleinen kappale vielä Suomen entisiä aikoja.

* * * * *