Ikävöineet olimme jo sitä iltaa (kesäk. 11 p.), jolloin saimme istahtaa leveihin kiesseibin, jotka iloksemme olimme saaneet viedäksemme Savoon, ja lähteä taipaleelle. Kiessien laatikko oli täynnä savolaisten "Lukemisia", joita mekin olimme päättäneet levittää kansalle, kapsäkeissä meillä oli omiksi eväiksemme Fosterländskt Album, Joukahainen, Ljungblommor, Lärkan ja muut painosta äsken ilmestyneet tuotteet, puhumattakaan siitä vanhemmasta kirjallisuudesta, jota olimme ahkerasti päättäneet lukea.

Ensi kertaa nyt lähdin kotoani lentoon maailmalle, tutustumaan omaan maahani ja sen kansaan ja kieleen. Ilma oli kaunis, luonto vehmaimmassa kevätkesän puvussaan enkä ollut vielä täyttä yhdeksäätoista vuotta, — luonnollista siis oli, että tunsin itseni vapaaksi ja innostuneeksi.

Seuraavana aamupäivänä saavuimme Porvooseen. Katselimme kaupunkia ja sen merkillisyyksiä, Linnamäkeä, vanhaa, historiallista kimnaasirakennusta y.m. ja tapasimme Nestor Tallgrenin, toisen "Leivon" toimittajista, joka, ennen tehdyn sopimuksen mukaan, sieltä seuraisi meitä Leppävirroille, jossa hänen isänsä oli ollut pappina ja jossa hänellä vielä oli omaisia. Tämä toveri ei kumminkaan tahtonut lähteä eikä päästää meitä Porvoosta, ilman että olimme nähneet kaupungin suurimman merkillisyyden, Runebergin. Ollen Porvoon lukion entinen oppilas ja Runebergin oppilas oli Tallgrenista varsin sopivaa käydä hänen luonaan. Me toiset pidimme kyllä rohkeana ja röyhkeänäkin lähteä näin vaivaamaan runoilijaa, mutta ujous sai väistyä oman halun ja ystävän kehotusten tieltä.

Menimme siis kaikin kolmen iltapäivällä Runebergin luo. Hän ei silloin vielä asunut viimeisessä kodissaan, vaan eräässä vanhassa, harmajassa talossa muutaman poikkikadun varrella. Sydämmeni sykähti ja polveni notkahtivat, kun portista sisään astuimme. Mutta jo porstuassa tapasimme Runebergin, jonka minäkin jo hyvin tunsin; paitahiasillaan ja sukkasillaan hän tuli alakerrasta noustakseen yläkertaan. Kohta oli pelko poissa. Tätä todella suurta miestä ja runoilijaa ei kenenkään tarvinnut ujostella; siinä oli ihminen ihmistä vastassa, kenet hän liekin tavannut. Iloisesti ja ystävällisesti saattoi hän meidät yläkertaan, pieneen kammariin, jossa tarjosi tupakkaa, piippua ja sikaareja. Lähes pari tuntia hän meitä siellä luonaan piti, iloisesti jutellen yhdestä jos toisestakin asiasta ja tarjoten meille simaa. Jäähyväisiksi hän meille mielikukkiaan, kieloja, tarjosi.

Mutta paria tuntia myöhemmin, kun palasimme hautuumaalta, tapasimme sillalla taas Runebergin. Hän oli erään tuttavan seurassa kävelemässä maantielle päin, ja pyysi meidät mukaansa. Nyt oli hän erinomaisen hyvällä tuulella, nauroi ja ilveili kaikenmoista. Kun saavuimme erään tien varrella kasvavan puun luo, jossa Runebergin tavallinen päämaali oli, käännyimme takaisin. Keskustelua jatkui aina yhtä iloisesti ja sillalla seisoimme vielä hyvän hetken. Kun runoilijasta erosimme, pyysi hän meitä vielä seuraavana aamuna käymään luonaan. Kiitimme sydämmellisesti, vaan ilmoitimme samalla aikovamme lähteä matkalle jo aikusin aamulla. Sadeilma teki kumminkin tyhjäksi tämän hyvän tarkoituksemme emmekä siis voineet vastustaa haluamme sittenkin noudattaa Runebergin kutsua. Menimme aamulla hänen luokseen. Aina yhtä ystävällisesti otti hän meidät vastaan ja yhtä virkeästi hän meidän kanssamme tarinoi. Muistanpa m.m. kuinka hän silloin lausui suotavaksi, että joku nuoremmista historioitsijoistamme ottaisi tutkiakseen kaikkia niitä Ruotsin historiassa merkillisiä miehiä, jotka oikeastaan ovat olleet suomalaisia, ja siten palauttaakseen ne pois ruotsalaisilta, "jotka tahtovat meiltä kaikki riistää", kuten hän lausui. Se ajatus on kyllä sittemmin toteutettu.

Sittenkuin ilma oli selinnyt lähdimme kiireellä jatkamaan matkaamme Porvoosta, mielissämme kiitollisina niistä hetkistä, joita olimme siellä saaneet viettää.

Alkujaan olimme aikoneet matkustaa Savoon, ei tavallista tietä Heinolan ja Mikkelin kautta, vaan pitempää tietä Päijänteen länsirantaa pitkin ja Jyväskylän läpi. Niin teimmekin. Kaksissa kieseissä, joista toiset olivat kahden hengen, toiset yhden hengen istuttavat, ajoimme, kolme ylioppilasta, ilosin mielin Mäntsälän. Hollolan, Asikkalan. Padasjoen, Kuhmoisten, Jämsän ja Korpilahden kautta ja saavuimme kolmen päivän perästä Jyväskylään. Paljo muistettavaa ei näinä päivinä tapahtunut. Kuhmoisten erämaan luonto meitä ihastutti, mutta sen monet ja vaaralliset mäet, joissa kiessiemme heikot silavyöt eivät ensinkään tahtoneet kestää, eivät olleet meille mieleen. Jämsän kirkolla kävimme erään suurtilallisen. Kaarlo Juhonpoika Hinkkalan luona, joka harjoitti melkoista kauppaa ja joka oli lukenut kaikki, mitä siihen aikaan suomeksi oli luettavana ollut; hän oli todellakin valistunut mies, ystävällinen ja vaatimaton. Korpilahden kirkonkylän seudut ja näköalat sieltä olivat suuremmoisemmat, kuin olimme voineet aavistaa.

Jyväskylä oli silloin uusi kaupunki, vasta kahdeksan vuotta vanha. Siinä oli noin kolmekymmentä taloa, kaikki jotenkin yhteen tyyliin rakennetut. Kaupungin ainoa merkillisyys oli henkilö, joka jo ylioppilaana oli tavallaan kuuluisaksi tullut, nim. piirilääkäri Volmar Styrbjörn Schildt. Hän oli ollut etevimpiä niistä nuorista miehistä, jotka 1830-luvulla yliopistossa innokkaasti olivat suomenkielen asiaa harrastaneet; hän oli harjoitusväitöskirjana julkaissut Xenofonin Anabasin suomenkielisen käännöksen, oli tunnettu kirjailijanimellä W. Kilpinen ja merkillinen omintakeisen, lyhytlauseisen kirjoitustapansa sekä venyke-kirjaimiensa takia. Emme voineet Jyväskylän läpi matkustaa tätä miestä tapaamatta. Olin aina kuvitellut tätä aitosuomalaista miestä suureksi, mustaveriseksi ja karkeatekoiseksi. Sitä enemmän hämmästyin, kun näin vaaleaverisen, heikon ja hennon miehen, erittäin nuortean näköisen, vilkkaan ja koko olennoltaan lempeän ja ystävällisen. Hän meitä ilolla tervehti, riemuitsi tietysti matkamme tarkoituksesta ja niistä "Lukemisista", joita hänelle lahjaksi toimme, joi suomeksi maljamme mutta puhui muuten ruotsia, kyseli kaikkia kirjallisia, yliopistollisia ja ylioppilaiden oloja ja rientoja, pidätti meidät asuntoonsa yöksi eikä laskenut meitä pois ennenkuin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Tällainen ystävällinen vastaanotto oli meistä liikuttavaa emmekä voineet olla ihailematta tuon miehen pirteyttä ja sielun vilkkautta, joka kumminkin jo vuosikausia oli elänyt melkein kuin erämaassa, kaukana kaikista sivistysahjoista.

Jyväskylästä ohjasimme kulkumme edelleen Laukaan, Rautalammen ja Suonenjoen kautta Vehmasmäen kievariin, josta Kuopion valtamaantietä myöten käännyimme etelään päin Leppävirtain kirkolle. Rautalammella tutustuimme Toholahdessa Pentti Lyytiseen, tuohon runoja laulavaan kievarinisätään, josta siihen aikaan paljo puhuttiin, mutta jonka liukas ja vaatelias luonne ei meitä ensinkään miellyttänyt. Suonenjoen rahvaasta sain jo silloin, samoinkuin myöhemmin siellä käydessäni, hyvin hyvän vaikutuksen; olimme yötä siellä kievarissa ja kohtasimme koko rippikoulunuorison, joka silloin oli kirkolla koolla.

Leppävirtain kirkolle saavuttuamme tuli meidän hankkia sopiva kesäasunto jossakin osassa pitäjää. Itse kirkonkylään emme tahtoneet jäädä, vaikka se onkin kauniilla paikalla: siellä oli liian paljo herrasväkeä, siellä emme olisi kansan keskuudessa tulleet eläneiksi. Vihdoin meidät opastettiin erääseen entiseen herrastaloon, joka oli joutunut talonpoikain käsiin, Kopolanniemeen, sijaitseva 2 penink. kirkolta pitäjän eteläosassa, lähellä Varkautta. Sinne lähdimme, Toppelius ja minä (Tallgren matkusti Kuopioon) ja miellyimme siihen hyvin. Talossa olivat rakennukset siistit ja lisäksi oli puutarha, jossa oli lehtipuita ja marjapensaita, jäännöksinä herrasväkien ajoilta. Se sijaitsee kauniilla, pitkällä ja kapealla niemellä, joka on Unnukkaan juoksevan Kopolanvirran kiertämä. Virrassa, jota myöten suuri kulkuväylä Kuopioon kulkee, on mitä koreimpia, lehteviä saaria ja niemiä ja jo Tuneld kehuu maantieteessään sen lohirikkautta; päivän laskiessa hyppivät lohet siinä kyynärän korkeudelle veden pinnan yläpuolelle. Luonnollisesti sellainen paikka meitä miellytti. Kuulimme etäämmältä Varkauden kosken pauhun — mitäpä sen enempää olisi voinut toivoakaan!