Siellä asuimme nelisen viikkoa harjoitellen uutterasti suomenkieltä, nauttien luonnon runoudesta ja tyytyen hyvin siihen ravintoon, jota talonväki meille tarjosi. Vaihtelua ei ollut muuta kuin joskus sunnuntaisin, milloin soutaen pitkissä kirkkovenheissä käytiin kirkolla, taikka kun Taipaleen kanavalla ja Varkauden tehtaassa pistäydyttiin. Tämä tehdas oli silloin vielä hyvin alkuperäisessä tilassa. Sen omistaja, E. J. Längman, asui vaatimattomasti matalassa yksikerroksisessa rakennuksessa; kävimme hänen luonaan ja meitä kohdeltiin siellä erinomaisen kohteliaasti, mutta emme silloin vielä osanneet aavistaa, että tälle omituiselle hajamieliselle miehelle sekä Suomen että Ruotsin kansa tulisi olemaan ainaisessa kiitollisuudenvelassa.
Jo matkalle lähtiessämme olimme tietysti päättäneet käydä Kuopiossa, Savon pääkaupungissa ja Suomen senaikuisessa toisessa kirjallisessa kaupungissa. Kauan kumminkin maltoimme olla sinne menemättä; odotellen jotakin erityistä, sopivaa aikaa siellä käydäksemme. Ja sellainen tilaisuus tarjoutuikin. Muutamana päivänä heinäkuun puolivälissä saapui luoksemme eräs niistä monista ylioppilaista, jotka oleskelivat Savossa samassa tarkoituksessa kuin me, toi terveisiä Kuopiosta, puhui sen kauniista neitosista, kertoi, että joukko ylioppilaita parastaikaa oli siellä koolla ja kuvasi sen elämän erinomaisen hauskaksi. Silloin me emme malttaneet enää viivytellä. Seuraavana aamuna istuimme kyytirattailla ja ajoimme tuon 7-8 peninkulman matkan Kuopioon.
Sinne saavuimmekin todella iloiseen hetkeen. Tapasimme siellä noin tusinan iloisia yiloppilastuttaviamme, niiden joukossa savolaisten nuoren kuraattorin, tuon aina pirteän Herman Kellgrenin, matkatoverimme Tallgrenin, pari muuta helsinkiläistä ja joukon kuopiolaisia. Uusi ja arvokas tuttavuus oli meille Aug. Ahlqvist, silloin pulska, 18-vuotias nuorukainen, katse miehevä ja rohkea. Hän oli edellisenä vuonna suorittanut ylioppilastutkinnon, mutta senjälkeen oleskellut Kuopiossa, jossa hän jo A. Oksasen nimellä oli tullut tunnetuksi Runebergin y.m. runoilijain teosten suomentajana, joita suomennoksia hän oli julaissut Saimassa, sekä pienen "Geografian eli Maanoppaan" tekijänä, joka teos oli ensimmäinen suomenkielinen maantiede. Toveriemme kautta jouduimme pian kaupungin seuraelämään ja heti ensi päivinä meitä pyydettiin tanssiaisiin ja aamupäiväkesteihin, joilla senaikuiset Kuopion herrasväet ja erityisesti "kylpyseura" huvitteli. Kuopion neitoset olivat siihen aikaan kauneudestaan kuuluisat, ja me saimme nyt huomata tuon huhun todeksi. Sellaisessa seurassa vilkastui arinkin nuorukainen: kaikkien mielissä kuohui iloa. Milloin naisseuraa ei ollut, silloin paikkakunnan nuoret miehet pitivät meille kestejä suositellakseen meille seutuaan. Milloin teimme retken yhtäälle, milloin toisaalle Kuopion kauniiseen ympäristöön. Siten oli huvimatkoja Kelloniemeen, Julkkulaan, Lahdentakaan y.m. ja näillä matkoilla oli punssi hyvin tärkeä eväs. Jokainen rupesi tuon iloisen mielialan vaikutuksesta laulajaksi ja kestit päättyivät tavallisesti kesäyön valossa pidetyillä serenaadeilla ja laulumarsseilla pitkin kaupungin katuja. Ylioppilaslauluja tietysti laulettiin ja väliin pistettiin tanssiksi kaupungin suurella torillakin, jossa ei siihen aikaan vielä ollut mitään istutuksia. Vallatonta ja vilkasta oli se elämä. Saatoimmepa kehasta, että paitsi pääkaupunkia, mikään Suomen kaupunki ei ollut saanut nähdä niin iloista ylioppilaselämää.
Mutta eipä ainoastaan meidän iloinen ylioppilaslaulumme noihin aikoihin valanut kuopiolaisten mieliin eräänlaista juhlatunnelmaa. Siihen oli muutakin vaikuttamassa. Tiedettiin, näet, että kaupungin suurin mies, Saiman toimittaja rehtori Joh. Vilh. Snellman oli salakihloissa erään kaupungin neitosen kanssa ja että tuo kihlaus aivan niinä päivinä julaistaisiin.
Meille, matkustaville ylioppilaille, oli tietysti mieluinen velvollisuus käydä Snellmanin luona. Monta kertaa olimme jo, toverini ja minä, tavotelleet häntä kotoaan, mutta turhaan. Vaan aikasin aamulla heinäk. 21 p:nä, kun me tuskin olimme vuoteiltamme nousseet, avautui ovemme ja sisään astui itse rehtori Snellman. Tunsin hänet ulkonäöltä jo ennestään; usein oli hän dosenttina ollessaan käynyt kotonani ja ne toverini, jotka olivat lyseon ylimmillä luokilla, olivat kyllin kertoneet tuosta peljätystä opettajastaan. Nyt hän tuli luoksemme hienossa puvussa ja veitikkamaisen näköisenä, esitteli itsensä, kertoi kuulleensa, että me olimme käyneet häntä tapaamassa, sekä pyysi meitä pitoihin Harjulaan samana päivänä klo 3:ksi: kokoonnutaan apteekkari Wennbergin talossa, jonne te kai osaatte, lisäsi hän puoleksi naurahtaen. Me riemusta punastuimme ja nöyrästi kiitimme ja hetken kuluttua hän läksi, jättäen meidät pukeutumaan. Mitkään kutsut eivät koskaan vielä olleet minua niin riemastuttaneet kuin tämä. Pyysihän itse suuri Snellman meitä kesteihin, jotka hän vietti Johannan päivän kunniaksi ja ehkä kihlautumisensakin johdosta Jeanette Wennbergin kanssa, jonka lempeä naisellisuus, soinnukas ääni ja leikkisä, miellyttävä käytös oli minua ihastuttanut melkein yhden verran kuin Snellmanin ylevä henki ja miehevä toimeliaisuus. Sellaista onnea en ollut osannut uneksiakaan.
Määrätunnilla saavuimme Wennbergin taloon, jonne kaupungin koko seurapiiri, vanhat ja nuoret, kuvernööristä lähtien, oli kokoontunut. Kahvit juotua lähdettiin, useimmat jalan, Harjulaan, joka on parin virstan päässä kaupungista. Siellä soitto kajahtaa ja tanssin alottaa isäntä Snellman itse. Kun muutamia katrilleja oli tanssittu, pyysi isäntä vieraansa pihalle rakennettuun lehtimajaan, jossa hän, fanffaarit soitettua ja samppanjalasi kädessään, piti puheen miehen ja naisen velvollisuuksista ja esitti maljan — "neiti Wennbergille". Vilkkaasti se malja tyhjennettiin. Hetken kuluttua esitti Snellman uuden maljan "kaikelle kauniille, mitä maan päällä on, kirkkaalle taivaalle, säteilevälle auringolle j.n.e. ja kauniille naissilmille. Sen maljan esitän — Kuopion nuorille naisille". Sitten taas tanssittiin ja syötiin illallinen ja laulettiin; ensiksi lauloivat ylioppilaat, sitten nuoret neitoset ja lopuksi kaikki yhdessä. Kun lopuksi kiitokseksi olimme tuolilla nostaneet Snellmania, pyysi hän meitä myöskin nostamaan erästä neitosta, jonka nimeä hänen ei tarvinnut mainita, mutta "niin varovasti, niin varovasti." Silloin riemuten nostimme myöskin Johanna Wennbergin soinnukkaan hurraan huutaen — ja varovasti sen teimme. Vähitellen lähdimme palaamaan kaupunkiin, ja iloista se paluumatkakin oli. Naiset kävelivät edellä ja herrat jälestä tomuisella maantiellä, väliin juostiin, väliin tanssittiin ja maantie pölisi avaralta. Kaupunkiin vihdoin saavuttuamme saatoimme päivän sankarittaren ensiksi hänen kotiinsa ja jäähyväiset lausuttiin laulaen ja hurraten. Muutamia muita neitosia saatettiin niinikään kotiin.
Mutta Snellman, joka kenties oli iloisin koko joukosta, ei vielä meidän nuorten parista eronnut. Hän väitti nuortuneensa kymmenen vuotta kun näin ylioppilaiden joukkoon taas oli joutunut ja hän pyysi meidät ensiksi Viikin hotelliin sekä vielä sittenkin, kun hänen morsiamelleen vielä serenaadi oli pidetty, omaan kotiinsa. Siten iloiten ja laulaen vietettiin melkein koko yö, — vakaviakin sanoja kumminkin sekaan puhuttiin. Ja kestit päättyivät sillä, että Snellman seuraavaksi — taikka samaksi — päiväksi kutsui meidät kaikki kotiinsa aamiaiselle. — Sitä aamiaista kesti iltaan saakka. Snellman oli yhä yhtä iloinen, me toiset samoin. Monet ilveet siellä keksittiin. Niinpä esitti Snellman itse meille siellä kuuluisan koiransa, Toverin, joka paitsi muita temppuja osasi isäntänsä käskystä, käpälä kärsällä, osottaa "miten professorit miettivät palkankorotuksiaan." Mutta kaiken tämän pilan kesken rupesi Snellman vähän väliä puhumaan jotakin vakavaakin, jopa hyvinkin vakavaa. Hän kertoi taisteluistaan puutteita vastaan elämänsä eri aikoina; kerran hän rupesi, samaan tapaan kuin Saimassa, moittimaan meitä ylioppilaita puuttuvasta vakavasta isänmaanrakkaudesta ja kyvyttömyydestä kieltäytyä yhteiseksi hyväksi. Vaan seuraavana hetkenä hän taas oli lempeä ja lauhkea: esitti lämpösin sanoin maljan Kellgrenille, puhui Ahlqvistista kuin maan parhaasta toiveesta, kehui Tallgrenin runolahjoja j.n.e. Varmaa on, että hän taisi sekä hivellä että puistella nuoria sydämmiä ja että ilon maljoja juotaessa monelta kuuma kyynelkin vierähti.
Vielä muutamia päiviä myöhemmin saimme me ylioppilaat olla Snellmanin seurassa. Hän väitti tarvitsevansa palstantäytettä Saimaan ja kehotti meitä kirjoittamaan jotakin hauskaa. Me päätimme kirjoittaa runoja valmiisiin loppusointuihin ja meille annettiin kaikille muutamia säikeitä täytettäviksi. Siten kokoonkirjoitetut värssyt julaistiinkin Saimaassa (1845 n:o 30) otsakkeella "Ylioppilasten impromptuja Laulun jumalattarelle" ja esipuheeksi niille kirjoitti toimitus uutisen, että joukko "helsinkiläisten laulunjumalatarten poikia on saapunut tähän osaan maata perin isänmaallisissa tarkoituksissa oppia tuntemaan maata ja sen kieltä" ja että he "luultavasti pitääkseen ruotsinkieltäkin muistissaan olivat harjoitelleet hienostelurunojen sepitystä seudun nuorten naisten johdolla"; siksi he nyt näiden runojen kautta tahtoivat todistaa, että laulunjumalattaret vielä saattoivat heidän uskollisuuteensa luottaa.
Saman päivän iltana olimme koolla ystävämme, Er. Karstenin luona Lahdentakana, Siellä pisti jollekulle päähän perustaa jonkunlainen uusi yhdistys, jolle Snellman, muistaakseni, ehdotti nimen "Pro Muntris Nunibus" (hilpeiden kasvojen yhdistys). Ehdotus hyväksyttiin; Edvard Strömberg,[13] jonka pohjaton kyky pitää leikillisiä puheita oli seurojamme enin vilkastuttanut, valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi; varapuheenjohtaja ja muut toimimiehet valittiin myös ja seuran kunniajäseneksi pyydettiin Snellman. Siksi illaksi tämän seuran perustamisesta oli meille suurta iloa eikä sillä mitään pitempiaikaista oltu tarkoitettukaan.[14]
Vaan meidän oli jo aika lähteä Kuopiosta ja sen juhlista. Snellman oli kyllä eräänä päivänä ehdottanut, että me jäisimme vielä kolmeksi viikoksi Kuopioon lukemaan filosofiaa hänen edessään ja suomea Ahlqvistin johdolla. Tästä ehdotuksesta ei kumminkaan totta tullut. Toisen lukusuunnitelman laativat sitävastoin muutamat ylioppilaat. Päätimme, Kellgren, Ahlqvist, Strömberg, Toppelius ja minä lähteä elokuun alussa yhdessä Punkaharjulle, asettua siellä johonkin talonpoikaistaloon muutamiksi viikoiksi ja perustaa pienen akatemian, jossa suomea sekä muutakin vakavasti luettaisiin.