Tämä tuuma toteutui. Me kaksi Leppävirtalaista vetäysimme taas hiljaisuuteen Kopolanniemeemme, odottaaksemme siellä toisia viikon ajan. Kellgren ja Ahlqvist, joiden venheellä oli määrä saapua koko matkan Kuopiosta, antoivat meidän odottaa vähän kauvemminkin kuin sovittu oli. Vaan vihdoin kuului eräänä aamuna kolme pyssynlaukausta ja me näimme toveriemme saapuvan purjeveneellä, mukanaan kolmantena miehenä ystävämme Nestor Tallgren. Kalkkivenheessä he olivat Kuopiosta saapuneet Leppävirtain kirkolle, jossa olivat pitäjän lukkarilta saaneet lainaksi oikean purjesluupin — sellaiset olivat siihen aikaan hyvin harvinaisia Saimaan vesillä — kulkeakseen Savonlinnaan, josta Tallgrenin oli määrä tuoda se takaisin. Viipymättä me kaikin noustiin sluuppiin; talosta otimme miehen mukaan avuksemme.

Siitä tuli ilonen vesimatka, joskin sillä oli pienet harminsakin. Sluuppi oli huono, vanha ja vuotava, niin että yhden miehen myötään täytyi vettä mättää. Saimaan kulkuväyliä ei vielä oltu viitotettu ja Eklundin Suomen kartta oli meidän ainoa merikorttimme. Oli lakkaamaton vastatuuli ja risteillä täytyi siis vesistöissä, joissa kuinka tarkoin lie koetettukaan kiviä katsella, aivan myötään karahdettiin salakareille. Venhe oli kehno eikä yhtään tottunutta merimiestä ollut sitä hoitamassa: Kellgreniin me toki luotimme, hän oli sukkela ja nopsakka kaikenmoisissa elemänvaiheissa. Nopeasti ei siis retkemme kulunut Haukiveden selkiä ja salmia pitkin. Neljä vuorokautta sitä matkaa kesti. Yötä olimme kerran eräässä torpassa, toisen kerran purjeesta tekemässämme teltassa, kolmannen yön vietimme Rantasalmen pappilassa eikä ruokaa eikä ilonpitoa puuttunut. Eväitä saimme kievareista, herrastaloista ja talonpoikaistaloista. Mutta lopuksi me siihen sittenkin kyllästyimme ja kun vastatuuli yhä kiihtyi, nousimme Putkisalon rannassa Rantasalmella maihin, heitimme hyvästit Tallgrenille ja jatkoimme kyytikärryillä matkaamme Savonlinnaan.

Katseltuamme Savonlinnan kaupunkia sekä ihailtuamme vanhaa Olavinlinnaa — joka siihen aikaan valitettavasti oli venäläisten sotilasvanhusten kasarmina — matkustimme edelleen Punkaharjulle. Minuun vaikutti tämä kaivattu harju ensi näkemällä enemmän ihmettelyä kuin ihailua. Punkaharju oli silloin äsken ruununpuistoksi ostettu eikä hotelli, taikka metsänvartijanasunto, joksi sitä ensin kutsuttiin, ollut vielä valmis. Ajoimme hiljaa pitkin koko harjua Punkasalmen lauttauspaikalle ja soudatimme siitä itsemme ja tavaramme Kauvoniemen kylään, joka on puolen virstan päässä lossista.

Tähän kylään oli pientä akateemista siirtolaamme neuvottu. Helposti siellä asunnon saimmekin kahdessa vauraassa talossa, jotka olivat puolen virstan päässä toisistaan: toinen oli pulskan lautamiehen Kososen talo, toinen samannimisen, kirjallisuutta viljelevän pitäjänmakasiinin hoitajan, joka oli edellisen setä. Toiseen taloon asettuivat Kellgren, Ahlqvist ja Strömberg, toiseen Toppelius ja minä. Aterioita söimme yhdessä: kolmena päivänä perättäin yhdessä talossa ja sitten kahtena toisessa. Jalosti kilpailivat molemmat emännät tarjotakseen meille yhä maukkaampia ruokia: siten ruoka päivä päivältä parani ja me elimme oikein pulskasti. Kellgren piti meille kolmesti viikossa oikeita luentoja Suomen kieliopista Castrénin edellisenä syksynä Helsingissä pitämäin luentojen mukaan. Ahlqvist korjasi suomalaisia kirjoitusharjoituksiamme ja suomenteli sillävälin Runebergin Idyllejä ja ja Epigrammeja, jotka sitten jouluksi nimellä "Runoelmia J. L. Runebergiltä" ilmestyivät painosta. Kun me väsyimme työhön ja ilma oli kaunis, lähdimme selän yli Punkaharjulle, ihailimme sitä sekä auringon että kuun paisteella, huvittelimme monella tavalla ja toimme joskus palatessamme kotiin joitakuita heinäsorsia, joita pyssymiehemme olivat saaneet ammutuiksi.

Siten me viisi miestä siellä yhdessä vietimme täyteensä kolmen viikon ajan unhottumattoman hauskaa elämää. Hauska keskeytys oli, kun eräänä päivänä kaikkien meidän yhteinen, omituinen ystävämme Sakari Sakarinpoika (Cajander) tuli luoksemme, mukanaan nuo kolme runoniekkaa Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka. Loistavin kasvoin saapui Sakarinpoika nyt Karjalasta, jonne hän oli matkustanat tuomaan nuo kolme kansanrunoilijaa Helsinkiin. Herännyt harrastus kansanrunoutta kohtaan oli näet monessa synnyttänyt halun saada lähemmin tutustua noihin moniin suomalaisen kansanrunouden edustajiin ja lahjakas pietarilainen maalari Buhovski, joka oleskeli Helsingissä, odotteli heitä siellä saadakseen maalata heidän muotokuvansa. Matkalla tahtoi Sakari hieman levätä meidän luonamme — hän tunsi olopaikkamme — ja siitä olimme hänelle kiitolliset. Kokonaisen pitkän illan sekä seuraavan aamun saimme kuunnella oikeata runonlaulantoa. Kanteleen säestyksellä he osaksi vuoron päältä lauloivat omatekoisia laulujaan, osaksi taas yhdessä — pistivät hakan toisehen hakahan — Kalevalan lauluja ja muita. Erittäinkin minua miellytti Kylmäläisen lempeä, suloinen laulu. Runoniekat jatkoivat sitten matkaansa Helsinkiin, jossa viipyivät pitemmän ajan ja olivat suuren huomion ja pitkäin sanomalehtikirjoitusten esineenä.

Elokuun viime päivänä hajaantui meidän Punkaharjunsiirtolamme. Toisessa talossa asuvat toverit matkustivat silloin Karjalan kautta Kuopioon, Toppelius ja minä viivyimme vielä pari viikkoa Kouvonniemessä. Siellä kävi Carl Collan ja eräs toinen ystävämme, Aleks. Roos Viipurista, meitä tervehtimässä, ja yhdessä sitten kaikin lähdimme Imatran kautta, jonka silloin ensi kerran näin, Viipuriin. Siellä käväistiin vain Monrepoota katsomassa ja sateisessa syysilmassa jatkettiin sieltä kärryillä matkaa Helsinkiin, jonne saavuimme tasan kolmikuukautisen poissaolon jälkeen.

Terveenä ja mieleltäni pirteänä, niinkuin yhdeksäntoistavuotias voi olla, saavuin rakkaaseen Helsinkiini. Olin oppinut tuntemaan suuren osan isänmaatani, saanut nähdä useita sen ihanimpia ja merkillisimpiä paikkoja, oppinut ainakin jonkunverran sen omaa kieltä, tehnyt tuttavuutta monen sekä vanhemman että nuoremman maan parhaan pojan kanssa; — tunsin mieleni rohkeaksi ja reippaana olin valmis elämän taisteluun käymään. Suru ei painanut, ei edes siitäkään, että "viikset vaan sais kasvamaan."

* * * * *

Raitis, vilkas, nuortea elämä oli, kuten edellä olemme nähneet, syntynyt sanomalehdistössä, kirjallisuudessa ja ylioppilasmaailmassa 1840-luvun puolivälissä. Mutta valtiollinen taivas rupesi yhä entisestään synkistymään.

Pietarissa olivat Suomen kohtalot kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin käsissä, joka nautti keisari Nikolain suurinta luottamusta. Uusi ministerivaltiosihteeri, kreivi Armfelt, oli aluksi varovainen eikä uskaltanut vielä koettaakaan saada tahtoaan kuuluville. Kenraalikuvernöörin sijainen Helsingissä Thessleff oli siivo ja merkitystä vailla kuten ainakin; hän oli sitäpaitsi jo vanha. — Senaatissa piti yhä voimakkaalla kädellä hallintoa L. G. v. Haartman. Ostamalla 1842 erinomaisen salaperäisesti Anjalan tilan Suomen valtiolle ja lahjoittamalla sen sukutilaksi ruhtinas Mentschikoffille oli Haartman varmaksi lujentanut vaikutuksensa tämän luona — ja ehkä myöskin kiinnittänyt ruhtinaan lujemmin Suomeen — ja hän saattoi siis, melkein paikallisena itsevaltiaana, yksin edustaa hallituksen isällistä huolenpitoa maan ja kansan parhaasta ja talossaan Elisabetintorin varrella vastaanottaa kumartajain vapisevia joukkoja. Rahamuutoksensa ja taloudelliset suunnitelmansa saattoi hän siis melkein yksinvaltiaasti toteuttaa. Sittenkuin vero-, raha-, pankki-, ja tulli-reformit olivat toteutetut, osoitti hän suurinta huomiotaan teollisuuden edistämiselle ja kuolemattomaksi suurtyökseen saattoi hän syystä sanoa syysk. 21 p:nä 1844 allekirjoitettua päätöstä Saimaan kanavan rakentamisesta. — Haartmannia vastaan koetti Elisabetintorin toisella puolella asuva, lopulleen kallistuva Klinckowström vielä viimeisiin asti säilyttää ruhtinaan luona nauttimataan suosiota ja vaikutusta. Jos ei hän muuta kyennyt, niin koetti hän ainakin parhaansa mukaan kuvata ruhtinaalle vaaralliseksi Saimaa, fennomaniiaa ja muita aaveita ja näissä kauniissa pyrinnöissään hän todellakin onnistui. — Eräs Klinckowströmin henkiheimolainen, vaikka nuorempi Mentschikoffin suosikki, parooni Casimir v. Kothen, rupesi myös jo osoittautumaan vaikutusvoimaiseksi. Oltuaan kenraalikuvernöörin kanslian päällikkönä siirrettiin hän 1844 Viipurin läänin kuvernööriksi, päästäkseen siellä tilaisuuteen kehittämään valtiomies- ja hallintomies-taipumuksiaan. Rutto oli hän toimissaan, uskoi vahvasti omaan itseensä, luotti ruhtinaan suosioon ja tämän kansliapäällikön, venäläisen C. Fischerin ystävyyteen, joka mies hyvin paljo sekaantui Suomen asioihin. Ja noihin ominaisuuksiinsa nojaten halveksi v. Kothen lakeja ja olevia oloja ja toteutti niistä huolimatta kaikenmoisia tuumia, jotka hänen päässään olivat syntyneet. Aristelematta hän siten ajoi hataroita päähänpistojaan, vailla muuta päämaalia kuin halua loistaa suurena ja mahtavana valtiomiehenä, mutta hän sekausi yhä pitemmälle noihin omatekoisiin sokkeloihinsa. Sellaisen luonteen kasvava vaikutus ei voinut olla mieliä huolettamatta. Kothenin ensimmäisiä merkkitekoja oli Saima-lehden lakkauttaminen v:n 1846 lopussa, — sitä tekoa pidettiin yleensä hänen ansionaan. Ja samanlaisia tapauksia seurasi sitten useampia.