Mainitsin edellä myöskin Kaisaniemen. Kaisaniemeä ei voikaan unhottaa, kun puhutaan Helsingin huveista 1840-luvulla. Kaivopuisto ja Kaisaniemi olivat pääkaupungin keuhkot, joiden kautta se elämäniloaan hengitti. Kaisaniemi oli, voisi melkein sanoa, kansallisten, Kaivopuisto kansainvälisten huvien keskus. Mutta kun Kaivopuistossa elämä kesän kuluttua sammui, jatkui sitä Kaisaniemessä läpi vuoden. Siellä oli ylioppilailla iloiset huvinsa, siellä osakuntajuhlat melkein kaikki vietettiin, siellä pidettiin väittäjäispäivällisiä ja tutkintokestejä ja muita akateemisia juhlia. Omituinen miellyttävyyden tunne valtasi mielen, näkipä sen kesällä taikka talvella. Emäntinä sitä kauan hoitivat Katarina Wahllund ja Emilie Myhrman. Kun ravintola sitten joutui toisiin käsiin, niin se herätti melkein surua. Tuota mielialaa koetin (syksyllä 1854) tulkita eräässä Morgonbladetin kirjoituksessa ja lainaan siitä nyt tähän, aikaa kuvatakseni, erään otteen.
Rakas oli Kaisaniemi meille kaikille, jotka siellä koskaan lienemme olleet ja kaikki siellä tietysti ovat olleet, jotka vain lienevät Helsingissä käyneet. Maan joka kulmalla on aina joku, — tuomari, lääkäri, opettaja, pappi tai muu — joka nuorena ystäväinsä seurassa on kävellyt Kaisaniemeen nauttimaan keväästä, laulusta, kahvista, ja muusta, taikka on kesäisin syönyt siellä päivällisiä, taikka talvella hankien läpi sinne kahlannut johonkin iltakestiin, taikka tutkinnon suoritettuaan rientänyt juomaan lasin ystäväinsä seurassa, taikka on ylioppilasjuhlissa siellä innostunut puheista ja maljoista ja lauluista. — — —
On melkein merkillistä, kuinka ravintola voi voittaa sellaisen, ei ainoastaan luottamuksen, vaan todellisen rakkauden kaikissa kansanluokissa, nuorten ja vanhain, ylhäisten ja alhaisten, miesten ja naisten, rouvain ja tytärten, isien ja poikien joukossa, ja voi tehdä sen, vaikka se sijaitsee Suomessa, jossa ollaan hyvin arvostelevalla kannalla.
Olipa yleisön mielestä melkein jonkunlainen viattomuuden leima tällä ravintolalla, sellainen, jommoista mikään muu ravintola maassamme ei ole saanut osakseen. Kaisaniemeen saattoi kuinka säädyllinen nainen tahansa mennä, siellä saattoivat pienet pojat rankaisematta tilata simapullon, siellä saattoi nuori mies esiintyä kuinka usein tahansa, ilman että häntä siltä pidettiin ravintolasankarina; Kaisaniemestä saattoi aviomies huoletta palata kotiinsa tarvitsematta peljätä kotiripitystä; luulenpa, että pari, kolme hyvin tunnettua nuorta naista saattoi ilman muita holhoojia Kaisaniemessä juoda kupin kahvia. — — — J.n.e.
Tätä hautapuhetta kehuttiin aikoinaan siitä, että se oikein tulkitsi yleisen mielialan. Se olkoon kylliksi sanottu vanhan Kaisaniemen kunniaksi.
* * * * *
Huveista puhuessani voin nyt siirtyä kertomaan niistä puhtaasti esteettisistä huvituksista, joista Helsingissä ylioppilasaikoinani saatiin nauttia.
Mitä näytelmätaiteeseen ensiksikin tulee, niin alkoi sillä alalla 1840-luvulla erittäin vilkas ja loistoisa aika. Syksyllä 1840 saapuivat näet herrat Th. Hornicke ja J. Reithmeyer saksalaisen oopperaseurueen johtajina Helsinkiin, ja tuo seurue saattoi (näyttelemällä pari kuukautta Turussakin) viipyä täällä seuraavaan kesään asti. Hornicke näytteli itse aina sankarin osia oopperoissa: hän oli kuulunut Pietarin saksalaiseen oopperaan, hänellä oli miellyttävä ääni ja hän oli vielä parempi näyttelijä kuin laulaja; varmaankaan ei ole Helsingissä senjälkeen esiintynyt sellaista Don Juania, Masanielloa, Fra Diavoloa, Zampaa j.n.e. Toinen johtajista, Reithmeyer, oli jo menettänyt äänensä ja esiintyi ainoastaan sivuosissa. Mutta hänellä oli neljä nuorta tytärtä, jotka kauneudesta ja suloudesta keskenään kilpailivat. Eikä muuta tarvittu, jotta yleisö pysyi lämpimänä: varsinkin oli kaupungin nuoriso hurmaantunut. Vanhin sisarista oli primadonna, toinen lauloi altto-osia, nuorimmat esiintyivät pienimmissä osissa. Kun katseltiin tätä miellyttävää sisarryhmää, unhotettiin mielellään ne suuret puutteet, jotka esitettyjä oopperoita muuten rasittivat sekä kokoonpanon, että näyttämöllisen esityksen puolesta samoin kuin sen huonoa orkesteria. Myrskyävällä mieltymyksellä kuunneltiin siten Don Juan, Figaron häät, Sevillan parturi. Zampa, Norma, Fra Diavolo, Musta Domino, Taikahuilu, Fidelio, Fenella, Romeo ja Julia y.m. Se ei ollut vähäistä silloisiin oloihin katsoen. — Helsingistä lähdettyään tuo oopperaseurue pian hajaantui. Reithmeyerin perhe viipyi kumminkin vielä useita vuosia Suomessa, esiintyi täällä muiden saksalaisten taiteilijain konserteissa taikka tilapäisissä näytelmissä, kunnes kaikki nuo neljä sisarta kiintyivät perhe-elämään. Vanhin meni naimisiin oopperan kapellimestarin kanssa ja toinen järjestyksessä naitiin Porvooseen, jääden tri G. Wallgrenin puolisona koko ijäkseen Suomeen. — Myöskin herra Hornicke yritti vielä kerran, keväillä 1844, palauttamaan entiseen loistoonsa noita mainioita Helsingin päiviä: hän saapui tänne kahden sisaruksen Reithmeyerin ja muutamain muiden Pietarin oopperan jäsenten kanssa ja esitti täällä muutamia suuria oopperoita. Vaan hän ei ollut enää itse entisessä kunnossaan, eikä olleet hänen seuralaisensakaan. Jo kolmen viikon perästä huomasi hän viisaammaksi lähteä Suomesta pois, eikä hän sen jälkeen tänne koskaan palannut.
Tämän oopperaseurueen poislähdettyä kesällä 1841 jäi Helsinki lähes kahden vuoden ajaksi vaille kaikkia teaatterinäytäntöjä. Joskus vain oli joku tilapäinen näytäntö milloin Seurahuoneella, milloin teaatterissa. Niitä järjesti pietarilainen koomikko C. Mohr muutamain muiden saksalaisten näyttelijäin ja neitien Reithmeyerein avulla. Mainita voi myöskin, että eräs ohikulkeva pieni ranskalainen teaatteriseurue antoi täällä kaksi vaudevillenäytäntöä, joissa oli täydet huoneet ja suuri innostus.
Mutta 1843 koittivat taas paremmat ajat. Toukokuun puolivälissä sinä vuonna saapui Tukholmasta kuuluisa taiteilijapari Torsslow, joka helsinkiläisille oli tuttu käynnistään v. 1838, ja heidän mukanaan tuli koko henkilökunta Tukholman Djurgårdteaatterista. Silloin saatiin nähdä kokonainen sarja sen ajan uusia, suuria draamoja ja huvinäytelmiä, kuten Buhverin "Kardinal Richelieu", Scriben "Vesilasi" ja "Parjaus", Duman "Kean" j.n.e. ja ne esitettiin pääosiltaan hyvin ansiokkaasti. Se oli loistava, mutta valitettavasti lyhyt näytäntökausi, sillä jo kolmen viikon perästä matkusti seurue pois.