Talvella 1849-50 esiintyi täällä C. G. Kessler, joka ennen oli kuulunut Fredr. Delandin joukkoon ja nyt oli ottanut tämän seurueen johdettavakseen. Mutta useita eteviä näyttelijöitä puuttui nyt seurueesta, eikä ohjelmistokaan ollut mikään erinomainen. Oli kumminkin taaskin esitettävänä muutamia kotimaisia kappaleita, kuten pari N. H. Pinellon mukailemaa laulukappaletta, jotka molemmat Greve oli säveltänyt, sekä tapetintekijä J. F. Galetskin pikkukappale "Kaksikymmentä kopeekkaa hopeassa", joka suurimman menestyksen saavutti. Kotimaisiin kappaleisiin kuuluivat tällä näytäntökaudella vielä nimettömän tekijän (S. A. Steningin) ilveily "Prosessi" sekä F. Berndtsonin "Kylpytanssiaiset", jotka kappaleet kumminkaan eivät menestyneet. — Seuraavana syksynä saapui taas Pierre Deland antamaan näytäntöjä koko talvikaudeksi 1850-51.
Näin olen vuosikymmenen loppuun asti seurannut Helsingin teaatterihuveja. Kuten on näkynyt, oli teaatteri myötään sisään ja ulos muuttava hyyryläinen; tuskin lie ollut ajatustakaan, että sillä olisi omaa, lujaa kotimaista pohjaa. Tosin kyllä aina 40-luvun puolivälistä saakka silloin tällöin nähtiin sanomalehdissä tehtävän jokunen haaveellinen, unikuvainen ehdotus, että oma, suomalainen teaatteri olisi aikaansaatava; mutta mitä ehdottajat silloin kotimaisella, suomalaisella teaatterilla tarkoittivat, siitä ei oltu selvillä. Noita kotimaisia näytelmäkappaleita, joita silloin tällöin annettiin, pidettiin, vaikka niillä olikin hyvin vähän kirjallista merkitystä, kumminkin jonkunlaisen kotimaisen toimeliaisuuden taimina näytelmätaiteen alalla. Harrastus kasvoi sitten nopeasti ja vaatimukset myöskin. Varsinkin oltiin tyytymättömiä kaupungin teaatterihuoneeseen. Jo ainakin v:n 1845 lopulla pitivät teaatterrin ystävät täällä kokouksia neuvotellakseen uuden teaatteritalon aikaansaamisesta. Silloin ei neuvotteluista sen enempää syntynyt, eikä vielä seuraavillakaan kerroilla. Mutta hyökkäyksiä vanhaa teaatteritaloa kohtaan jatkui yhä, vaan teaatteritalon johtokunta, joka hyvin huolellisesti valvoi liikkeensä pystyssä pysymistä, väitti niitä aina aiheettomiksi. Aika-ajoin se korjasi, siisti ja laajenteli tuota vanhaa "rojuaan" — joksi sitä haukuttiin — ja sitten sen kauan onnistuikin estää uuden näyttämön kodin syntymistä. Milloin jatkettiin teaatteritaloa eteenpäin, milloin taaksepäin, — mutta pilkkaajat sanoivat, että kun tuo talo astuu yhden askeleen eteenpäin, niin se samalla astuu kaksi askelta taaksepäin. Niinpä esim. kesällä 1849 siirrettiin näyttämöä siksi paljon taaksepäin, että noin 200 uutta paikkaa saatiin saliin; parterri uusittiin, uusia näyttämötarpeita hankittiin, uusia tulisioja ja uusia pukuhuoneita samoin, j.n.e. Ja taas saatiin vaatijat joksikin ajaksi vaikenemaan ja yleisön tärkeimmät vaatimukset tyydytettiin.
Kotimaisen näytelmätaiteen oireitakaan ei ollut vielä huomattavissa. Näyttelijöinä ei tietääkseni yhtään suomalaista esiintynyt muuta kuin tilapäisissä seuranäytelmissä. Sellaisia silloin tällöin annettiin jotakin hyväntekeväistä tarkoitusta varten. Niinpä uskalsi joukko taiteenharrastajia maaliskuussa 1849 esittää teaatterissa oopperankin, "Sevillan parturin". Pääosia lauloivat siinä neidet B. Boije ja H. Falkman, herrat R. v. Böningh, R. Frenckell, N. Kiseleff ja Graefflé (täällä asuva ranskalainen kieliopettaja); orkesteria johti Venäjän palvelukseen antautunut ruotsalainen luutnantti Wikström. Ooppera annettiin kolmasti yleisön suureksi hauskuudeksi. Tuo menestys kehoitti jatkamaan näitä dramaattisia yrityksiä ja melkein sama näyttelijäjoukko antoi seuraavana vuonna maaliskuussa Donizettin "Lemmenjuoman". Tällä kertaa olivat pääosat nti Falkmannin, hra Aug. Tavaststjernan, R. Frenckellin ja W. Brummerin käsissä. Viisi kertaa he esiintyivät ja yleisön suosion- ja kiitollisuudenosotukset olivat vilkkaat. Samoihin aikoihin, 1850, esitettiin teaatterissa kerran ranskankielinenkin seuranäytelmä; jo ennenkin oli suljetuissa piireissä ranskankielistä näytelmätaidetta täällä harjoitettu.
Teaatterinäytäntöjen antamisesta suomeksi tehtiin kyllä silloin tällöin joku hämärä tulevaisuudenehdotus sanomalehdissä. Mutta muulla tavoin ei tätä tuumaa minun tietääkseni toteuttamaan ryhdytty, kuin että P. Hannikaisen onnistunut huvinäytelmä "Silmänkääntäjät", (joka ensiksi oli ilmestynyt painettuna "Kanavassa") esitettiin seuranäytelmänä Lappeenrannassa maaliskuulla 1848.[15] Tätä tapausta pidettiin syystä merkillisenä ajan ilmiönä; ensimmäinen alkuperäinen suomenkielinen kappale silloin näyttämöllä esitettiin. Joitakin alkuperäisiä dramaattisia teoksia oli kyllä jo aikusemmin kirjoittanut majuri J. F. Lagervall, kuten "Ruununlinnan", "Joosepin", "Juditin" j.n.e., mutta ne eivät olleet näyttämölle soveltuvia.
* * * * *
Ei ollut säveltaidekaan näihin aikoihin maassamme paljo lujemmalla pohjalla kuin näytelmätaide. "Musiikkia ja yleensä taidetta", niin valitti Topelius 1846 Hels. Tidn:ssä, "ei vielä Suomessa tunnusteta yleiseksi sivistyksen välikappaleeksi: sitä ei tee valtio eikä yksityiset". Valtion toimi säveltaiteen hyväksi rajoittui siihen, että se yliopistossa piti varsin huonopalkkaisen soitonopettajan. Mutta yliopiston soitannonopettaja oli siihen aikaan onneksi mies sellainen kuin Fredrik Pacius. Hän oli koko olennoltaan todellinen taiteilija ja osasi käytettävinään olevilla pienillä apuneuvoilla toki aina luoda jotakin ja pitää musiikkia hengissä. Monella taholla Helsingissä tätä taidetta lämpösesti harrastettiin ja ainakin yhdessä talossa, silloisen konsuli Borgströmin, oli säveltaiteilijoilla aina vieraanvarainen koti. Mutta jos mieli saada toimeen joku julkinen konsertti, silloin täytyi johtajan etsiä sekä laulajat että soittajat taiteenharrastajain muuttelevista piireistä ja kasarmien soittokunnista.
Kesäisin oli kyllä Kaivohuoneella olemassa pieni saksalainen orkesteri, — jota ensi aluksi johti hra Neuman, sitten hra Löwe, — mutta se hajaantui aina kylpykauden loputtua eikä siitä siis ollut talven taideharrastuksille mitään hyötyä. Syksystä 1845 koetti hra Ganszauge, joka silloin tuli Kaivohuoneen soittokunnan johtajaksi, tehdä siitä Helsingille pysyvän orkesterin, jossa oli noin 12 miestä, ja hän otti harjoittaakseen joitakin suomalaisiakin oppilaita. Mutta tästä yrityksestään täytyi hänen, riittävän taloudellisen kannatuksen puutteen takia, luopua jo 1848.
Väsymättä jatkoi kumminkin Pacius tointaan musiikin hyväksi. Tilattuja "musiikki-iltamia" pani hän toimeen joka talvi ja oli niissä vaihteleva ohjelma, oli laulu- ja soittonumeroita. Ja syksyllä 1845 tapahtui iso edistysaskel, kun perustettiin n.s. "Simffoniiayhdistys", joka sitten Paciuksen johdolla useina vuosina otti tilatuissa konserteissa esittääkseen suurempia musiikkiluomia. Pääsiäisjuhlan aikana esitettiin nyt useina vuosina oratorioita — Spohrin "Vater Unser" 1841, saman "Die letzten Dinge" 1844, Mendelssohnin "Paulus" 1847. V. 1848 syntyi, aina vain Paciuksen johdolla, "Lauluyhdistys", johon kuului naisia ja miehiä, ja se antoi silloin julkisia konsertteja, joissa suuria luomia saatiin kuulla: niinpä helmikuulla 1849 Fel. Davidin ode-simffonia "Erämaa".
Suuressa määrin korottivat musikaalista sivistystä tietysti ne monet suuret oopperat, joita saksalaisten matkustavain seurueiden näytännöissä aika-ajoin saatiin kuulla, ja joista jo olen kertonut. Ja niinikään kävi Helsingissä joka kesä — se on luettava pääasiallisesti lukuisain ulkomaalaisten kylpyvierasten ansioksi — joukko mainioita ulkomaisia säveltaiteilijoita, jotka eivät hävenneet täällä esiintyä.
Ensimmäisenä näistä suurista taiteilijoista mainitsen Jenny Lind'in. Jo 1843 kesällä saapui hän Suomeen. Hän oli silloin aivan nuori, vasta 22 vuoden ikäinen, eikä hän ollut vielä koskaan esiintynyt julkisesti Ruotsin rajojen ulkopuolella. Mutta Ruotsissa oli hänen nimensä jo kuuluisa ja tunnettiin se Suomessakin. Yleisellä jännityksellä hänen tuloaan siis odotettiin ja koko kaupunki oli nuorta laulajatarta vastassa rannassa, jossa sotilassoittokunta häntä tervehti. Hän viipyi Helsingissä lähes kaksi viikkoa, antoi täällä heinäkuun lopulla kaksi konserttia, esiintyi vielä viulunsoittaja J. Gyhn konsertissa sekä yksityisissä illanvietoissa, joissa häntä tulisesti ihannoitiin. Hänen konserttinsa Seurahuoneen suuressa salissa eivät olleet tavallisten laulajaisten tapaiset. Yhtä myrskyäviä suosionosoituksia oli ehkä moni muu saanut osakseen, mutta kyyneleitä melkein joka kuulijan silmässä ei ennen oltu nähty. "Hän on mitä neitseellisimmän taiteen ihanin edustaja", lausui suuri Meyerbeer samoihin aikoihin tästä laulajattaresta, ja siinä kai hänen ihmeellinen viehätysvoimansa pillikin. Sen jälkeen en enää koskaan saanut kuulla Jenny Lindiä enkä ole koskaan kuullut mitään, joka niin olisi sydämmeeni käynyt, kuin hänen laulunsa.