Kuvaava ja huomattava lehti tässä seppeleessä on sitten tuo jo edellä kerrottu filosofian professorinviran täyttäminen.
Mutta tällä seppeleellä on vielä huippunsakin. Huhtikuun 8 p. 1850 ilmestyi se keisaril. kirje, joka "sensuurimääräysten täydentämiseksi" sääti, että "uusia kirjoja, lentokirjasia, aikakauskirjoja taikka muita kirjoja, minkä muotoisia tai laatuisia lienevätkään, saatakoon suomeksi julaista ainoastaan sellaisia, jotka, olematta yleisten sensuurimääräysten vastaisia, tarkoittavat, sekä sen hengen puolesta, jossa ne ovat kirjoitetut, että esitystapansa puolesta, ainoastaan uskonnollista hartautta taikka taloudellista hyötyä: sitävastoin kielletään kokonaan suomeksi kertomasta valtiollisista uutisista taikka rikoksista, joita ulkomalla on tehty, sekä julkaisemasta mainitulla kielellä romaaneja, joko sitten alkuperäisiä taikka käännettyjä, sellaisiakin, joita sensuuri muulla kielellä on hyväksynyt".
Suomi voi kerskailla siitä, ettei minkään muun maan historiassa ole löydettävissä tällaista kieltoa. Kenen päässä oikeastaan tämä aate oli syntynyt, oliko se suomalaisen miehen aivojen tuotetta, sitä ei ole tutkimus vielä selville saanut. Ja — hänen nimensä unhottukoon![21]
Tätä kirjettä tulkitsivat mitä ahtaimniin ja noudattivat tarkoin Aminoff ja muut senssorit. Ei laskettu läpi mitään muuta, kuin mitä voitiin katsoa olevan sisällöltään uskonnollista taikka taloudellista. Suometar sai ruveta täyttämään palstojaan otteilla Hypnerin raamatunhistoriasta ja sen kuvilla, kunnes lehti kesäkuun lopussa lakkasi, lausuen jäähyväisensä lukijoilleen näillä sanoilla: "Eläköön Suomi ja sen kansa! Menestyköön hyvä hallitus ja hyvät lait sekä asetukset".
Ne sanat olivat kuin Zidenin urhea huudahdus; "Nyt kuolemme herroiksi!"
* * * * *
"Turhuutta, katoovaisuutta!" niin voidaan psalmistan kanssa huudahtaa kaikista näistä toimenpiteistä, joilla tahdottiin suojella maata ja kansaa sitä vahinkoa ja vaaraa ja kaikkea pahuutta vastaan, jota herännyt kansallishenki saattoi aikaansaada.
Oli kuin kohtalon ivaa, että juuri samoihin aikoihin, jolloin vasta mainitut kirjeet ja julistukset ja säädökset ilmestyivät, Helsingin kirjakauppoihin ilmestyi — jouluk. 14 p. 1848 — kirja niineltä: Fänrik Ståls Sägner, en samling sånger af Johan Ludvig Runeberg I.
Sitä päivää jolloin Vänrikki Stoolin tarinain ensi vihko ilmestyi, ei unhota se, joka silloin eli. "Kuinka nautittiin, kuinka huokailtiin, kuinka riemuttiin, kuinka sydän tykytti valtavammin kuin koskaan". Nytpä selvemmin kuin milloinkaan ennen tunnettiin, että oltiin kansa, joka oli elämän arvoinen. Eikä sitä tunnetta voitu millään mahtikäskyllä lakkauttaa.
Henkinen elämä Helsingissä pysyi myöskin, kaikesta huolimatta, varsin virkeänä. Useita nuorempia tiedemiehiä palasi näinä vuosina pitemmiltä matkoilta, tuoden mukanaan raittiita tuulahduksia ei ainoastaan Eurooppalaisen sivistyksen keskustoista, vaan myöskin Siperian tundroilta ja Arapian korvista. M. A. Castrén palasi kotiin helmikuussa 1849, oltuaan poissa neljä vuotta, ja me ylioppilaat häntä riemulla tervehdimme juhlassa Kaivopuistossa, jossa taas Cygnaeus kaunopuheliaasti tunteitamme tulkitsi. Melkein yksiin aikoihin palasivat E. A. Ingman, F. v. Willebrand. J. W. Pipping ja monta muuta lääketieteilijää pitkiltä tutkimusmatkoilta. Myöskin H. Kellgren palasi lopulla vuotta 1848 kotiin harjoitettuaan 2,5 vuotta kielitieteellisiä opintoja Saksassa, Ranskassa ja Englannissa, pääsi seuraavana kevännä sanskritin kielen dosentiksi ja perusti nyt yhdessä P. Tikkasen kanssa Suomalaisen kirjallisuudenseuran kirjapainon (joka alkoi toimensa kesällä 1849), jonka ohessa nuo molemmat langokset ottivat haltuunsa Öhmanin kirjakauppa-liikkeen. Pitkältä itämaiselta matkaltaan palasi vihdoin, oltuaan poissa 7 vuoden ajan, G. A. Wallin kesäk. 15 p. 1850.