Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina. Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.
* * * * *
Noina monissa suhteissa levottomina ja mieltä häiritsevinä 1840-luvun viime vuosina piti minun vihdoinkin suorittaa kandidaattitutkintoni. Kirjoitin siitä syystä pro exercitio (latinaksi), suoritin keskiaikaisen harjoitusväittelyn (latinaksi) — opettajana oli tuo luonteeltaan ja lahjoiltaan arvossa pidetty, mutta valitettavasti liian aikasin kuollut pedagogian dosentti C. A. Alcenius — kirjoitin pro gradun (latinaksi) ja taivalsin sitten, kevättalvella 1850, yhdessä molempain elossa olevain ystäväini kanssa vuodelta 1842, Gust. Frosteruksen ja Osc. Toppeliuksen, säädetyssä kolmen kuukauden ajassa läpi koko tuon pitkän suoritettavain tutkintoaineiden sarjan filosofisen tiedekunnan 12 professorin luona. Yleinen mielipide oli jo tuominnut kandidaattitutkinnon tässä vanhanaikaisessa muodossaan hyljättäväksi ja siitä syystä tutkijatkin sen yleensä varsin keveältä kannalta käsittivät.
Siten valmistuin ja olin mahdollinen nousemaan parnassolle saadakseni maisterin arvonimen. Promotsiooni oli pidettävä kesäk. 19 pnä, rehtori Rein promoottorina. Tuollainen juhlameno, niinkuin juhlatemput yleensäkään, ei minua juuri huvittanut. Mutta olivathan promotsioonit jonkinlaisia kansallisjuhlia, joiden asemasta ei ainakaan siihen aikaan ollut lupa muita pitää. Enkä tahtonut olla tovereini ja ystäväini seurassa iloitsematta. Pääni siis laakerilla seppelöittiin. Se minulle suotakoon: se on ainoa koristus ja arvonimi, jota koskaan olen tavotellut.
Promotsioonista alkoi tavallaan uusi ajanjakso elämässäni, ja siitä tahdon vielä kertoa, jos lukija haluaa minua seurata.
NUORUKAISESTA MIEHEKSI 1850-1860.
Kun nimitän sen vuosikymmenen, jonka muistoja nyt lähden kertomaan, siirtymisajaksi nuoruudesta miehuuteen, en ajattele niin paljo itseäni, kuin kansallisen itsetunnon kehittymistä. Tässä suhteessa oli 1830-luku ensimmäisen heräämisen aikaa; 1840-luku oli nuoruuden innostuksen aikaa; 1850-luvusta tuli aikakausi, jonka kuluessa mahtavasti vaikuttavat valtiolliset tapahtumat — ensiksi itämainen sota ja sen sekä suoranaiset että välilliset vaikutukset Suomeen ja sitten hallitsijanvaihdos ja siitä johtuvat, muuttuneet hallintoperiaatteet — pakostakin saattoivat mielet vakavasti ja miehevästi miettimään, mitä Suomen kansan oli toivottava, tehtävä ja tekemättä jätettävä, voidakseen säilyttää itselleen sijan "kansakuntain joukossa".
Se valoisampi sarastus, jonka me nuoret olimme nähneet nousevan maailmassa v. 1848, oli jo 1850-luvun alussa kadonnut. Kaikki rohkeasti rakentamamme ilmalinnat olivat jo muuttuneet "suitsuaviksi raunioiksi". Unkarin kukistumisen jälkeen elokuussa 1849 oli suuri vallan kumousdraama päättynyt; taantumisen aika, yleinen väsähtyminen ja näennäinen tyyneys vallitsi jo Euroopassa.
Itsemme ja maamme hyväksi ei meillä ollut mitään suoranaisia toiveita ollut. Olihan meillä, valon sarastaessa muussa valtiollisessa maailmassa, näköpiiri yhä pimennyt. "Kamala oli meille viime vuosi. Sulkua, kuristusta joka alalla ja joka päivä. Nordenstam riehuu. Kaikki hajoo." Tämä lause, jonka olen löytänyt päiväkirjastani v. 1849 lopulta, todistanee osaltaan, millainen mieliala silloin oli.
Mutta nuoret mielet eivät kumminkaan lannistuneet. Emme lakanneet uskomasta kansamme emmekä maamme tulevaisuuteen. Pysyimme yhä edelleen rohkealla ja iloisella mielellä.