"Ylioppilaiden hyvän järjestyksen valvomista varten yliopistokaupungissa", niin määrättiin 5:ssä kohdassa, oli asetettava rehtorinapulainen, nimeltään ylioppilasten inspehtori, jonka käytettäväksi annettiin aluksi 6 palvelijaa eli n.s. pedelliä. Jokaisella näistä pedelleistä tuli, virantoimituksessa ollessaan, olla kädessään musta valkonuppinen sauva, ja hänen piti, koska vain tahtoi, päästä julkisiin paikkoihin, kuten esim. ravintoloihin, sekä voida tarvittaessa valallaan vahvistaa tiedonantajaan, ja hänellä tuli olla sama turva ja varmuus, jonka laki myöntää poliiseille ja sotilasvahdeille.
Lopuksi 6-8 kohdissa määriteltiin, miten ylioppilasten inspehtori ja pedellit olivat toimiinsa asetettavat, sekä heidän velvollisuuksistaan, pukimistaan ja palkkaeduistaan, jotka eivät olleet pienet. Pedellit saivat näet palkakseen 180 ruplaa ja vaatetusavuksi 28 ruplaa (hopeata) vuodessa. Uutteruudesta ja täsmällisyydestä palkkioksi oli pedelleille sitäpaitse aina viiden vuoden perästä annettava neljäs osa palkasta lisäksi, kunnes se oli kasvanut kaksinkertaiseksi.
Minkälaista mielialaa nämä toimenpiteet pakostakin synnyttivät ylioppilasnuorisossa, sitä ei minun tarvitse kuvata. Ja yliopiston opettajista tuntuivat nämä toimenpiteet, jotka tulivat kuin pilvistä, ilman että heitä oli kuulusteltu taikka valmistettu, yhtä loukkaavilta. Kun tuo merkillinen kanslerinkirje esitettiin konsistoriossa, syysk. 18 p., syntyi siellä siitä syvä ja vakava keskustelu. Useat jäsenet huomauttivat terävästi ja varmasti, että nämä määräykset olivat asetustenvastaisella tavalla syntyneet ja lopputulos keskustelusta oli. että konsistorio, joka "ei voinut olla huomaamatta, että tässä asiassa, joka syvästi koskee yliopiston sisällistä elämätä, varakansleri on kääntynyt H. K. K. Kanslerin puoleen, jättämättä konsistoriolle tilaisuutta antaa siitä lausuntoa", päätti pyytää Kanslerilta, "että H. K. K. suvaitsisi armossa käskeä varakanslerin vasta, niinkuin ennenkin on tapahtunut, kun on kysymyksessä yliopistoasioita, jotka ovat H. K. K. ratkaistavia, noudattaa yliopiston sääntöjen 39:n §:n määräystä."
Tämä vastalause kaikui, niinkuin monet muut, tyhjään avaruuteen. Konsistorio ei saanut mitään vastausta eikä sen huomautuksesta ollut mitään seurauksia. Ja kanslerinkirjeessä mainitut toimenpiteet pantiin viipymättä täytäntöön. Aluksi käskettiin rehtorin muistuttaa uusille ylioppilaille, että heidän tuli, ennenkuin kanslerin kirje heille luettiin, käydä varakanslerin luona, jotta tämä yksityisesti "oppisi tuntemaan jokaisen yliopistossa opiskelevan nuorukaisen". Nuo kuusi pedelliä, asianomaisissa virkapuvuissaan ja sauvat kädessään, ryhtyivät jo syksyn kuluessa toimeensa. Yksi pedelli ynnä yksi kaupungin poliisimies kulki jokaisen öisin kaupunkia kiertelevän sotilaspatrullin mukana: sellaiseen kuului jo kymmenen tai kaksitoista jalkamiestä sekä ratsastavia kasakoita, Ja ennen vuoden loppua asetettiin uuteen ylioppilasten inspehtorinvirkaan sotilashenkilö, överstiluutnantti, vapaaherra G. A. Hjärne, joka tavallista iloisemman ja repäisevämmän upseeriuran aikana Suomen kaartissa ja virkamiehenä yksityisiä asioita varten varakanslerien, kenraalien Thesleffin ja Nordestamin luona, varmaankin oli saavuttanut kaikki ne kelpoisuusehdot, joita kysyttiin mieheltä, jonka tuli rehtorille avuksi hoitaa järjestystä ja hyviä tapoja ylioppilasnuorison keskuudessa sekä valvoa sen siveellistä ja siistiä käytöstä.
Uusi pedellihallinto vaikutti kaikkea muuta kuin järjestyksen ja hyvien tapojen edistämistä. Kun pedellit saapuivat nuuskimaan ravintoloihin ja muihin julkisiin paikkoihin, niin heitä ylioppilaat pilkkasivat ja häpäisivät: kuta mahtavampina ja toimeliaampina patrullit öisin kulkivat, sitä useampiin rettelöihin ylioppilaiden kanssa he antoivat aihetta. Ja suuttumus sitä miestä kohtaan, joka tämän poliisivallan oli aikaansaanut, kasvoi joka päivä.
Erityisen syyn yleiseen kiukustumiseen antoi varakansleri vielä samana syksynä käyttämällä rankaisemismahtiansa väärin eräässä tapauksessa. Muutamat ylioppilaat olivat eräänä iltana teaatterissa panneet toimeen ruman rähinän, joka epäilemättä oli ankaran rangaistuksen arvioinen. Mutta varakansleri, perin kauhtuneena tästä tapauksesta, ei malttanut odottaa, kunnes lailliset kurinpitoviranomaiset olisivat asian käsitelleet, vaan rupesi itse tutkimaan asiaa, ja tuomitsi muitta mutkitta erään syyllisistä, vanhan "rentustelijan", pyyhittäväksi pois yliopiston nimikirjasta, sekä viisi muuta karkotettaviksi yliopistosta toisia useammiksi, toisia harvemmiksi lukuvuosiksi. — Kun varakanslerin asiaa koskeva kirjelmä, jossa tuomio käskettiin panna täytäntöön, marraskuulla esitettiin konsistoriossa, päätti tämä, pitkänlaisen keskustelun jälkeen, taas valittaa korkeampaan paikkaan varakanslerin toimista. Päätettiin H. K. K. Kanslerilta pyytää armollista selitystä, oliko katsottava sen tuomioistuinoikeuden kurinpitoasioissa, joka oli annettu kurinpitokomissioonin ja konsistorion toimeksi, jollakin tavoin muuttuneen tai vähentyneen sen kurinpito-oikeuden kautta, joka elok. 10 p. annetun kanslerinkirjeen kautta oli varakanslerille myönnetty.
Ei tästäkään valituskirjeestä ollut mitään suoranaisia seurauksia. Varakanslerin tuomiot vahvistettiin korkeimmassa paikassa ja pantiin toimeen. Mutta ei kuulunut myöskään, että se moraalinen rohkeus, jota konsistorio, joskaan ei aivan yksimielisesti, osotti, olisi synnyttänyt mitään epäsuosiota. Sopikin niin hyvin, että konsistorio, samalla kun lähetti tämän uuden valituskirjelmän, saattoi alamaisesti pyytää yliopistolle lupaa viettää tammik. 11 p:nä seuraavana vuonna juhlallisesti H. K. K. Perintöruhtinaan viiskolmattavuotista oloa kanslerina. Ja tähän pyyntöön tietysti armollisella hyväntahtoisuudella suostuttiin. Mutta jälempänä tulen kertomaan, miten juuri tässä 25-vuotisessa juhlassa mieliala varakansleri Nordenstamia ja hänen toimiaan vastaan puhkesi ilmoille sellaisella tavalla, että sen täytyi joutua johonkin huomioon.
* * * * *
Vaikka nuoriso säilyttikin luottamuksensa tulevaisuuteen ja luontonsa iloisuuden niin hyvin kuin taisi, niin levitti kumminkin se poliisi- ja senssurivalta, joka vallitsi, ikäänkuin raskasta sumua kaikkien mieliin. Tuo 1840-luvun jälkimmäisen puoliskon iloinen, säkenöivä innostus oli suureksi osaksi hukkunut siihen väsyttävään, loppumattomaan pikkukinastukseen, jonka vallitseva järjestelmä synnytti.
Merkkipäiviksi almanakkaani olen syksyltä 1850 viivannut kaksi saman viikon päivää, nim. lokakuun 16 ja 19:n päivän, jolloin M. A. Castrén ja G. A. Wallin suorittivat väitöksensä, edellinen uutta suomenkielen professorinvirkaa ja jälkimmäinen itämaisen kirjallisuuden professorinvirkaa varten; sekin oli näet professori Geitlinin siirtymisen kautta jumaluusopilliseen tiedekuntaan joutunut auki.