Castrén ja Wallin, nämä suomalaisen tieteen kaksoissankarit, he saattoivat vielä pikkujupakkain aikanakin innostuttaa nuorisoa, heistä me saatoimme olla ylpeitä, he taisivat vahvistaa rohkeuttamme ja tulevaisuuden luottamustamme.

Näitä molempia miehiä oli minulla onni koko usein tavata, molemmat osottivat minulle ystävyyttä ja luottamusta. Castrén oli, niin voisi melkein sanoa, tieteellinen ylimys, Wallin taas täydellinen demokraatti. Eihän Castréniakaan voinut ylpeäksi sanoa, vaan, vaikka hän suletummissa piireissä olikin puhelias ja leikkisä, oli hänen olennossaan aina jotakin perusteellisen tiedon arvokkuutta ja hän oli itsestään arka. Wallinia sitävastoin ei pinnalta katsoen voinut edes aavistaa tiedemieheksi: hän halveksi komeilua ja turhamaisuutta tieteessä, niinkuin kaikessa muussakin. Hän oli tutkinut ihmiselämää ja luontoa mieluummin kuin kirjoja. Kaikkea keinotekoista ja luonnotonta, kaikkea sovinnaista hän vihasi. Vakava, hiljainen ja suljettu hän yleensä oli, mutta kumminkin sydämmellinen ja avomielinen niitä kohtaan, joista hän oli oppinut pitämään. Nuorten, reippaiden seurassa hän parhaiten viihtyi ja vielä viime vuosinaan saattoi hän ylioppilaskemuissa innostua iloisista ja vallattomista piloista.

Muistan Wallinin poikavuosiltani asti. Ylioppilas- ja maisteri-aikoinaan herätti hän erityisesti kasvavan polven ihailua, ollen mainio uimari; jokainen tunsi sen kallion Punavuorilla, (nyk. laivatokan alueella), josta Wallinin oli tapana viskautua aallokkoon, tehdäkseen siellä noita tavattoman pitkiä retkeilyjään. Soittotaiteilijana oli hän myöskin tunnettu, sen ajan orkesterissa "tuo pulska Wallin" tavallisesti hoiti passoviulua.

Sitten läksi Wallin retkilleen Itämaihin. Seitsemän vuoden perästä hän palasi, kuten jo mainitsin, vähää ennen v:n 1850 maisterinvihkiäisiä. Näin hänet ensi kerran tässä juhlassa, promotsioonitanssiaisten jälkeisenä, sarastavana aamuna, kun hän seurasi meidän nuorten joukkoa Kaisaniemeen. Keskellä iloisten äänekästä parvea viskautui hän yksin rannalle ruohikkoon kukkulan rinteelle ja lepäsi siinä kauan liikahtamatta, ääneti katsellen aamuauringon kirkastamaa lahtea. Mitä hän ajatteli, sitä ei kukaan tiedä: ehkä samaa, jota hän sitten, ollen jo sairaloinen ja raskasmielinen, kirjoitti Lontoosta: "Elämäni taipaleella oli minulla päämaali: päästä ennen auringon laskua lähteelle äärettömässä korvessa. Vaan juhtani oli nälistynyt, sen kuhmusta oli rasva loppunut, oppaani vei minut harhaan. Ja siksi nyt nälkäisenä ja janoavana, tyyneenä kuin beduini ja kiitollisena huoaten al hambo lileah, laskeudun siihen, missä minut yö on tavannut, laskeudun kuoppaan, jonka itselleni olen hiekkaan kaivanut, odottamaan, mitä Herra aamun sarastaessa on minulle määräävä: elämää taikka kuolemaa".

Syksyn ja seuraavan vuoden kuluessa sain monasti olla Wallinin seurassa. Niin voimakasta aatteellisuuden ja tosi miehevyyden vaikutusta, turhamaisuuden ja komeuden pölystä puhdasta vaikutusta, kuin tämä Yrjö Aukusti Wallin minuun teki, ei ollut minuun ennen tehnyt kukaan muu kuin Johan Ludvig Runeberg; eikä ole senkään jälkeen tehnyt kukaan muu, kuin vapaudensankari Aukusti Maksimihan Myhrberg.

Olinpa mielissäni, kun kerran saatoin tehdä Wallinille palveluksen. Olin kuullut, että Wallin, suoritettuaan väitöksensä ja professorinnimitystä odotellessaan, saadakseen hiukan tuloja, kernaasti halusi ruveta opettamaan ylioppilaille englanninkieltä, jota, niinkuin kaikkea englantilaista, hän erityisesti harrasti. Riensin senvuoksi, Wallinin itsensä siitä mitään tietämättä, kokoomaan ylioppilaita näihin englanninkielen oppikursseihin ja onnistuinkin siinä koko hyvin; parissa päivässä oli 30-40 nimeä listalla. Tämän listan kanssa menin Wallinin luo, — hän asui äitinsä ja sisarensa kanssa talossa n:o 34 Korkeavuorenkadun varrella, yläkerrassa. Sen käynnin aina muistan. Kun salista astuin hänen huoneeseensa, en nähnyt siellä ketään. Olin jo palata takasin, vaan silloin näin hänen istuvan huoneen perällä uuninloukossa, puettuna samaan arapialaiseen pukuun, jossa Ekman hänet on maalannut, istuvan siinä kyynärpäitään polviin nojaten ja lukien jotakin suurta itämaista kirjaa. Verkalleen hän sieltä nousi, astui vastaani ja ojensi minulle hiljaa, mutta ystävällisesti kätensä. Esitin asiani. Wallinin kellertävät kasvot kävivät iloisiksi ja pian olimme sopimuksen tehneet, Englanninkielen oppikurssien piti alkaa muutamain päiväin perästä jossakin yliopiston oppisalissa ja sitten oli niitä pidettävä kahdesti viikossa. Lukukirjaksi päätimme ottaa Washington Irvingin "The life of Colombus", jota Wallin aikoi kielellisessä suhteessa selittää. Siitä sovittua heitin hyvästit ja jäähyväisiksi hän minuun loi silmäyksen, joka sydämmeeni kävi. — Englanninkielen luennot alkoivatkin todella ja niitä kesti sen lukukauden. Kuulijat olivat hyvin innostuneet ja opettaja oli nähtävästi myöskin. Ennen seuraavan lukukauden alkua oli Wallin jo professoriksi nimitetty.

* * * * *

Kun vuosi 1851 alkoi, uhkasi yliopistoa raskas ukkospilvi, joka pian oli purkautuva. Pedelli- ja patrullihallintoa oli jo nuoriso ehtinyt ruveta kyllin vihaamaan; senlisäksi piti nyt asetuksen ylioppilasten vormupuvuista uudestavuodesta astua täyteen voimaansa. Ja sen mielialan vallitessa, joka tästä kaikesta sukeusi, oli yliopiston nyt tammik. 11 p:nä vietettävä suuri riemujuhlansa Perintöruhtinaan 25-vuotisen kansleritoimen kunniaksi.

Suuremmoisia valmistuksia tätä juhlaa varten tehtiin. Juhlasali koristettiin kasveilla ja puhujalavan molemmille puolille asetettiin Keisarin ja Perintöruhtinaan miehenkokoiset muotokuvat; tämä jälkimmäinen kuva oli äsken armollisimmasti lahjoitettu yliopistolle. Pacius sävelsi suuren juhlakantaatin, johon Cygnaeus oli sanat kirjoittanut, ja suuri kööri harjoitti sitä uutterasti parin viikon ajan. Rehtori Rein kirjoitti ohjelman ja prof. Ilmonin tuli pitää (ruotsinkielisen) juhlapuheen; juhla oli alotettava Mendelsohnin komealla "Hochzeits-marsch'illa". Yliopiston opettajat ja virkamiehet tarjosivat päivälliset Seurahuoneella 200:lle henkilölle ja siellä oli, maljan esitettyä korkealle riemukanslerille, prof. Lillen sepittämiä lauluja laulettava. Illaksi oli järjestetty suuri ilotulitus ja sitä varten rakennettiin korkea, Godenhjelmin maalaama tulituskoristus yliopistotalon parvekkeen yläpuolelle. Ja vihdoin oli samaksi illaksi varakansleri, kenraali Nordenstam, kutsunut luokseen tanssiaisiin loistavan seurueen molempia sukupuolia, niiden joukossa 40 ylioppilastakin.

Kaikki suoritettiinkin ohjelman mukaisesti, ainoastaan ylioppilaiden suhteen oli erehdytty. Varankansleri oli, kuten mainittu, tahtonut tanssiaisissaan nähdä neljäkymmentä ylioppilaskunnan jäsentä — kaikki tietysti täysissä univormuissa — ja rehtori oli saanut toimekseen laatia luettelon sopivimmista ja mahdollisimmista miehistä. Kutsumuskirjeet lähetettiin noille 40:lle valitulle. — Onneksi en minä niiden joukkoon kuulunut, sillä käytin partaa ja se teki minut mahdottomaksi juhlallisiin tilaisuuksiin ja esittelyihin päästäkseni. — Mutta näitä kutsumakortteja ei tavallisella tanssiaismielialalla vastaanotettu. Tuskinpa oli yhtään ylioppilasta, joka olisi katsonut voivansa lähteä Nordenstamin kutsuihin, nauttimaan sen miehen vieraanvaraisuutta, joka yliopistoon oli hankkinut tuon uuden, sietämättömän poliisihallinnon, sen miehen, joka mahtikäskyillään rikkoi lait ja asetukset. "Ei kukaan noista neljästäkymmenestä mene tanssiaisiin", se oli jo kohta kaikille selvää. Eipä kyllä toiselta puolelta jätetty huomaamatta, mitä sellainen kieltäytyminen saattoi merkitä: saatettiinhan sitä selittää loukkaukseksi sitä korkeata henkilöä kohtaan, jonka kunniaksi yliopisto juhlaa viettää. Mutta nämä epäilykset kumottiin: tanssiaisia saattoi pitää aivan yksityisinä, koska kutsumuskorteissakin oli paitsi varakanslerin, myöskin hänen vaimonsa nimi ja ylioppilaskunta saattoi kyllä muuten juhlapäivänä osottaa, että se vilpittömästi kunnioitti korkeaa kansleriaan. Sillä tätä tilaisuutta — se oli kaikkien laajemmissa ja ahtaammissa piireissä pidettyjen neuvottelujen lopputulos — tätä tilaisuutta meidän täytyy käyttää osottaaksemme, mitä uusista yliopisto-oloista ajattelemme, ja miten niiden luojaa arvostelemme. Ja päätös, että kaikki 40 ylioppilasta pysyisivät poissa tanssiaisista, oli järkähtämätön.