Tätä päätöstä ei ensinkään pidetty niin salassa, ettei siitä ajoissa yliopiston rehtorillekin olisi tieto saapunut, ja tämä, erittäin levottomaksi käyneenä, lähetteli turhaan ylioppilaille varoittavia terveisiään. Häntä oli vielä pelotellut "hänen hirmuisuutensa", salaneuvos v. Haartman, joka juhlan edellisenä iltana oli käynyt hänen luonaan ja kehottanut häntä, jos mahdollista, pelastamaan isänmaan tuosta arvaamattomasta vaarasta; siksi kutsui rehtori vielä heti juhlan päätyttyä juhlasalissa ylioppilaat neuvottelemaan tiedekuntahuoneeseen. Sydän kurkussa selitti hän siellä vilkkaasti ja innokkaasti, kuinka suuria onnettomuuksia saattoi johtua ylioppilaskunnan päättömästä mielenosoituksesta ja pyysi, melkein rukoili, että tuo turmiollinen päätös purettaisiin. Mutta vaikka se raskasta olikin, ei voitu muuten kuin kieltäen hänen pyyntöönsä vastata. Selitimme suoraan syyt, joiden nojalla päätöksemme olimme tehneet; me emme olleet voineet, jos arvostamme pidimme, muulla tavoin menetellä, emmekä päätöstämme enää muuttaa voineet.
Vilpitöntä mieltään osottivat ylioppilaat kumminkin kokoontumalla samana päivänä suurilukuisina Kaisaniemeen päivällisille, jossa kanslerin-perintöruhtinaan malja ilosella mielellä juotiin ja laulettiin tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Illalla, ilotulituksen aikana, lauloivat ylioppilaat vielä yliopiston ja sen parvekkeen edustalla venäläisen kansallislaulun ja "Maamme"-laulun.
Mutta Nordenstamin tanssiaisiin ei yhtään ylioppilasta saapunut. Mieliala kuuluu tanssisalissa olleen merkillisen synkkä ja tukala. Nuo 40 ylioppilasta olivat aijotut tanssia hoitamaan. Heitä johonkin määrin korvatakseen muodostivat vanhat herrat jonkunlaisen nostoväen ja he ponnistivat kaikki voimansa saadakseen tanssin vilkkaana pysymään. Mutta rasitukseksi tuo juhla siten oli vieraille, sekä miehille että naisille, ja ennen kaikkea se niin oli isännälle.
Mitähän seurauksia tästä mielenosotuksesta voinee olla? niin kysyttiin seuraavina päivinä huolestunein katsein joka taholla. Eikä kulunut kauvan, ennenkuin pahalta kuuluva huhu toisensa perästä saapui idästä. Milloin kerrottiin, että Perintöruhtinas kieltäytyisi olemasta enää yliopiston kanslerina, milloin taas, että yliopisto suljettaisiin pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi tai ainiaaksi. Ja nuo neljäkymmentä ylioppilasta olivat jo valmiit kärsimään rangaistuksen epäkohteliaisuudestaan. Fr. Cygnaeus koetti kirjeessä kreivi Armfeltille selittää tapahtuneen mielenosotuksen oikeassa valossaan, selittää, että sillä oli tarkoitettu kenraali Nordenstamia eikä ketään muuta, yliopiston kansleria ei vähimmässäkään määrässä. Mutta siitäkin kuuluu aluksi vain olleen seurauksena, että tuo muuten niin hieno ja kohtelias kreivi syytti Cygnaeusta siitä, että hänkin oli osallinen ylioppilaitten anteeksiantamattomaan rikokseen. Epävarmuuden ja jännityksen aikaa kesti kauan. Varakansleri Nordenstam kutsuttiin Pietariin kuulusteltavaksi. Ja hänen palattuaan kutsuttiin rehtori Rein sinne puolestaan selitystä antamaan. Nämä molemmat — ja Nordenstam aivan erityisesti, kuten sittemmin kuultiin, — kuuluvat panneen parastaan lieventääkseen mikäli mahdollista arvostelun ankaruutta korkeimmassa paikassa. Vähitellen tyyntyivät mielet Helsingissäkin ja kerrottiin, että jos ylioppilaskunta lähettäisi perintöruhtinaalle jonkinlaisen uskollisuusadressin, saataisiin ehkä kaikki vaara syrjäytetyksi.
Kaksi kuukautta oli jo kulunut. Mutta kun juuri parhaallaan neuvoteltiin tepsivimmistä lepytyskeinoista levisi äkkiä huhu, että korkea kansleri, perintöruhtinas Aleksanteri itse saapuisi Helsinkiin, epäilemättä sovittamaan kaikki, mitä tapahtunut oli. Ja maalisk. 14 p. klo 2 aamulla ajoikin odotettu ruhtinas todella Helsinkiin, mukanaan pieni seurue; hevoset pysähtyivät keisarin palatsin edustalle, jossa kenraalikuvernöörin apulainen ja muut ylemmät sotilashenkilöt olivat vastaanottamassa.
Sen voi arvata, kuinka ilma tästä keventyi. Koko kaupunki oli liikkeessä, juhlallinen mieliala vallitsi. Aikasesta aamusta seisoi torilla keisarin palatsin edustalla tiheä ihmisjoukko, toivoen saavansa vilahdukseltakaan nähdä tuon suositun vieraan. Sittenkuin Perintöruhtinas palatsissa oli vastaanottanut senaatin jäsenet ja muita viranomaisia, läksi hän jo klo 11 yliopistoon. Konsistorion salissa esitettiin yliopiston opettajat hänelle. Juhlasalissa, jossa hänen sisään astuessaan Paciuksen juhlakanttaatti tammik. 11 p:ltä esitettiin, olivat ylioppilaat koolla.[22]
H. K. K. Kansleri nousi puhujalavalle ja piti ylioppilaille venäjäksi puheen, jonka kuvernööri, vapaaherra Cas. v. Kothen, joka Viipurista oli saanut seurata Perintöruhtinasta Helsinkiin, käänsi. Hän lausui, että yliopisto aina oli ollut ja aina oli oleva hänelle rakas ja että hän liikutettuna oli kuullut siitä juhlasta, joka äsken hänen 25-vuotisen kanslerina olonsa kunniaksi oli vietetty ja jossa oli osotettu hänelle uskollisuutta ja rakkautta. Mutta samalla täytyi hänen ilmoittaa, että hän suureksi ikäväkseen oli kuullut, millä tavalla useat ylioppilaat samassa tilaisuudessa olivat rohjenneet käyttäytyä varakansleria kohtaan, josta käytöksestään nuo 40 lain mukaisesti olisivat erotettavat yliopistosta. Mutta hänelle myönnetyn vallan ja varakanslerin esirukousten nojalla saattoi hän kumminkin tämän kerran antaa tapahtuman anteeksi, mutta jos vasta jotakin samanlaista tapahtuu, rangaistaan se lain koko ankaruuden mukaisesti. Hän toivoi toki, ettei hän vasta saa syytä tyytymättömyyteen ja oli vakuutettu, että ylioppilaat rehellisinä suomalaisina eivät koskaan unhota alamaisia velvollisuuksiaan Venäjän keisaria kohtaan. — Ylioppilaat lauloivat kiitokseksi Venäjän kansanlaulun ja seurasivat kansleria portaille hurraten niin että jyrisi ja torille kokoontunut taaja kansanjoukko yhtyi siihen hurraa-huutoon.
Yliopistossa tehtävänsä suoritettuaan kävi Perintöruhtinas vielä aamupäivällä kasarmeissa, sairaaloissa ja kirkoissa, ja tarjosi senjälkeen päivälliset linnassa. Sen edustalle kokoontui taas koko ylioppilaskunta ja esitti laupiaalle kanslerille kiitollisuutensa ja suosionsa laulamalla ensiksi "Maamme" laulun ja sitten kansanlaulun. Perintöruhtinas astui kahdesti parvekkeelle ja lausui ruotsiksi: "Kiitän. Jumala teitä siunatkoon!" Riemu oli ääretön. Linnasta kiirehtivät ylioppilaat Pitkälle sillalle, siellä vielä kerran heläyttääkseen hurraahuutonsa ja heiluttaakseen lakkejaan korkealla, jäähyväisiksi ruhtinaalle, joka jo aikaseen iltapäivällä kiireesti lähti paluumatkalle.
Näin hyvästi ja kauniisti päättyi kertomus noista aikoinaan niin paljo puhutuista "Nordenstamin tanssiaisista."
Sitä mielialaa, joka vallitsi pääkaupungissa ja koko maassa, kuvasi Topeliuksen runotar Hels. Tidningareissa kohta perintöruhtinaan lähdettyä innostuneella runolla, kuten seuraavat otteet osottavat: