14 p. maaliskuuta 1851.

Kirkkaana talviaamu nyt meren pintaa sous,
Ja kaikki mustat pilvet ne haipuu,
Ja kaikki varjot yön, jotka uhaten nous,
Ne valtikkoineen nöyrtyen taipuu.
Nyt uusi päivä nous. Yli maan ja manteren
Kuin juhlaan valmistuvat nyt kaikki riemuiten,
On rikas rinnan köyhänkin kaipuu.

— — — — —
— — — — —

Ja kuule! Riemu soi yli maan ja manteren
Hänt' uskollisna seuraten tiellä.
Ei ääntä imarruksen, ei tekopyhyyden,
Mi ruhtinaalle raikuvi siellä.
On kunnioitus vapaa — oi näky ihana —,
Mi nousee tuhansista nyt ihmisrinnoista
Rukoillen Herraa hurskaalla miellä.

— — — — — — — — — —

(Suom. Y. W—la.)

Perintöruhtinaan käynti Helsingissä jätti erittäin kalliin ja pysyväisen vaikutuksen sen kautta, että Perintöruhtinas, kun opettajakunta yliopistossa hänelle esitettiin, omalla kädellään antoi M. A. Castrénille samana päivänä allekirjoittamansa virkanimityksen suomenkielen professoriksi. Suurempaa suosiota hän tuskin olisi Suomelle ja sen yliopistolle voinut osottaa. Yksimielisellä mieltymyksellä se tieto kuultiinkin.

Kysymys suomenkielen professorinviran perustamisesta oli, kuten ennen kerrottu, ollut keskeneräisenä vireillä vuodesta 1840 asti. Kymmenen vuoden arvelemisien jälkeen oli lopuksikin päästy niin pitkälle, että nyt asia vihdoinkin saatiin korkeimmassa paikassa päätetyksi. Mutta kuinka arvelluttavana tätä tekoa vielä silloinkin pidettiin, ja kuinka epäillen siihen nytkin ryhdyttiin, sen osottaa parhaiten se erikoisasema, johon tämä uusi professorinvirka ensi aluksi joutui. Keis. kirjeessä maaliskuun 22 p:ltä 1850 säädettiin nimittäin, "kanslerin mielipiteiden mukaisesti", että suomenkielen professori oli asetettava yliopistoon "samoilla oikeuksilla ja eduilla virkansa suhteen kuin oli toisilla professoreilla, sillä erotuksella kumminkin, että tämä professori ei ota osaa oppiarvoja varten säädettyihin tutkinnoihin ja että hän asetetaan määräyksellä (konstitutoriaalilla) erotettavaksi yliopiston korkeimman hallinnon tahdosta." Vasta uusien sääntöjen kautta lokak. 1 p:ltä 1852 pääsi suomenkielen professorinvirka samanlaiseen asemaan kuin muut vakinaiset professorinvirat.

Tuskin olen vielä maininnutkaan siitä henkilöstä, joka näinä huolettavina aikoina oli korkeimman vallan ylin edustaja maassamme. Kenraalikuvernöörin, ruhtinas Mentschikoffin, apulaiseksi oli, Thessleffin kuoleman jälkeen, jo tammikuussa 1848 nimitetty kenraaliluutnantti Platon Rokassowsky, joka saapui Helsinkiin ja rupesi virkaansa hoitamaan maaliskuussa samana vuonna. Kenraali Rokassowsky oli silloin 50 vuoden ikäinen: kohta aluksi opittiin hänet tuntemaan tyyneeksi ja hiljaiseksi mieheksi, joka, käytökseltään yksinkertaisena ja tyyneenä, ei suurta melua pitänyt. Ehkäpä se huolellinen eurooppalainen kasvatus, jonka hän oli saanut, vaikutti, että hän hyvästi oivalsi sen luonteen ja katsantotapain eroavaisuuden, joka luonnollisesti oli olemassa kahden niin eri rotua olevan kansan välillä ja niiden sivistyksen ja laitosten välillä, ja hän koetti hienotunteisesti tasotella niitä epäkohtia, joita tällaisissa olosuhteissa pakostakin ilmenee. Pian hän maahamme perehtyi ja tahtoi tänne täysin koteutuakin. Jo täällä olonsa ensi vuosina tuli hänestä suomalainen tilanomistaja: hän näet osti Degerön tilan Helsingin vierestä ja uhrasi suuria varoja sen kaunistamiseksi. Tällä kauniilla maatilalla hän kesäaikansa vietti, onnellisena nauttien luonnon ja perhe-elämän iloista. Sekä siellä maalla että kaupungissa olivat perheen ovet aina auki vieraille, joita siellä sydämmellisesti vastaanotettiin, ilman mitään loistoa ja komeilua. Kenraalikuvernöörintalossa Rokassovskyn aikaan oli Helsingin seuraelämän keskus; siinä talossa kaupungin hienoimmat sekä suomalaiset että venäläiset perheet hyvässä ja hauskassa sovussa tapasivat toisensa. Sellainen ystävällinen molempain kansallisuuksien "lähentäminen" ei sittemmin samoissa saleissa ole koetteeksikaan tullut kysymykseen. En kuullut, että Rokassowsky olisi puuttunut millään tavalla niihin tapauksiin yliopistossamme, joista edellä oli puhe, enemmän kuin yleensäkään sen oloihin.

* * * * *