Se sama päivä, jolloin Perintöruhtinas kävi Helsinkiä ilahduttamassa, oli toisessakin suhteessa merkillinen päivä. Kun Pitkällä sillalla viimeiset jäähyväishurraahuudot olivat kajautetut, oli kiirehdittävä teaatteriin, jossa Z. Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" silloin ensi kerran esitettiin. Tekijä oli ennakolta lehdessään kertonut, että hän oli kappaleen dramatiseerannut Hels. Tidn:ssa v. 1849 olleen novellinsa "Rautakylän vanhan paroonin" mukaan ja että siinä, kun se oli ensimmäinen näyttämöllinen yritys, oli suuria puutteita. Esityksen jälkeen tunnusti hän myöskin, että hänen ennustuksensa oli toteutunut: kappale kesti ensi kerralla 4,5 tuntia ja väsytti siis; jo toiseksi kerraksi oli hän lyhentänyt pitkäveteisiä paikkoja ja myöhemmin vielä kappaletta karsittiin. Mutta tällaisista puutteista huolimatta ja vaikka mielet päivän suurten tapahtumain johdosta olivat sangen kiihtyneet, vastaanotettiin kappale vilkkailla suosion osoituksilla. Vanhan paroonin Magnus Drakenhjelmin esitti tuo etevä näyttelijä Pierre Deland aivan loistavasti; tässä luonteenkuvauksessa oltiin sitäpaitsi tuntevinaan erään äsken kuolleen vanhan kustaviaanin useita piirteitä, miehen, jota edellä usein olen maininnut. Kustaa III:nen esittäjä (hra Lagerqvist) oli niin Kustaa III:nen näköinen, että se herätti riemastusta. Myöskin rva Deland ja muut näyttelijät esittivät osansa hyvin tyydyttävästi. Kappaletta kokonaisuudessaan saattoi arvostelu syystä pitää "hyvänä ja ilahduttavana enteenä siitä, miksi kotimainen näyttämömme kerran on kasvava." Se näyteltiin viisi kertaa perättäin hyville huoneille.

Pierre Deland hoiti nyt taas edellisen vuoden lokakuusta asti Helsingin yleisön teaatterihuveja. Hänen tyttärensä Betty (sittemmin rva Almlöf) oli näyttelijättärenä edellisen Helsingissä olonsa jälkeen melkoisesti edistynyt ja hän oli hyvin suosittu. Vaikka ohjelmistossa ei ollut mitään erittäin mainittavaa, oli tämä näytäntökausi kumminkin erittäin hauska. Huhtikuun alussa läksi Deland kumminkin Turkuun.

Vielä samassa huhtikuussa saapui Helsinkiin Delandin sijalle useista edellisistä käynneistään tunnettu hra Edv. Stjernström. Tämä etevä näyttelijä oli 1850 Ruotsissa perustanut teaatteriseurueen, jonka kanssa hän kolmen vuoden ajan oleskeli Suomessa.

Tätä ensimmäistä yritystä perustaa Suomeen pysyväinen teaatteri kohdeltiin aluksi luonnollisesti vilkkaalla harrastuksella. Stjernström alottikin toimintansa Suomessa syksystä 1850, mutta kun hänen seurueeseensa suurimmaksi osaksi kuului vasta-alkajia, näytteli hän varovasti kyllä ensiksi useita kuukausia Turussa, Porvoossa ja Viipurissa, harjoitellen joukkoaan, ennenkuin hän esiintyi Helsingissä. Täällä alotti hän näytäntönsä vasta huhtik. 22 p. 1851.

Uusi teaatteriseurue otettiin suosiolla vastaan. Sen taiteelliset ja näyttämölliset voimat eivät tosin olleet suuret, mutta Stjernström osottautui kykeneväksi johtajaksi, joka osasi innostuttaa nuorta joukkoaan ja sillä voittaa yleisönsä myötätuntoisuuden. Itse hän oli monipuolinen taiteilija, tosin vartaloltaan sangen kookas, mutta aina vilkas, henkevä ja nerokas näytellessään ja kupletinlaulajana hän oli aivan voittamaton. Näyttelijäkunta edistyi hänen johdollaan. Ohjelmisto oli hyvin vaihteleva. Kepeämpäin kappalten lomassa saatiin jo heti alussa nähdä m.m. Victor Hugon "Hernani" ja ennen pitkää sai Stjernström esittää uuden, suuren, runomittaisen kotimaisen kappaleen, F. Berndtsonin "Ur lifvets strid" (Elämän taistelusta).

Teatterihistoriassamme muistettava päivä oli toukok. 19 p. 1851, jolloin "Ur lifvets strid" ensi kerran esitettiin. Niin lämpöstä isänmaallista innostusta tuskin lie koskaan ennen näyttämöltä herätetty. Porilaisten marssin säveleet, jotka kauan olivat olleet unhotuksissa ja jotka silloinen polvi ensi kerran kuuli, suomalaiset univormut vuodelta 1808, joita ei koskaan ennen oltu nähty, Döbeln itse näyttämöllä vanne otsallaan, kaikki tämä näytelmässä, joka oli kauniilla runomitalla kirjoitettu ja jossa oli paljo lyyrillistä suloa, sekä jota O. Greven säveleet säestivät, — sen kaiken täytyi panna yleisön sydämmet tykyttämään. Oltiin ylpeitä ja iloisia, suosionosoitukset olivat suurenmoiset, kolmesti huudettiin tekijä esiin, seppeleitä ja kukkavihkoja, (jotka siihen aikaan olivat harvinaisemmat kuin nykysin), viskattiin näyttämölle. Eikä innostus laskeunut kun esirippu laskeusi. Me ylioppilaat ja muut nuoret kokoonnuimme suurella joukolla teaatterin edustalle, otimme Berndtsonin, kun hän astui ulos, väliimme — melkeinpä tahdoimme kantaa häntä — ja saatoimme hänet Kaisaniemeen, jossa pitkästi istuttiin tunnelmarikasta iltamaa viettäen.

Kappale esitettiin viisi kertaa perättäin ja vähän sen jälkeen vielä kuudennen kerran, jolloin näyttelijä Torsslow, joka oli saapunut tänne vierailemaan, esiintyi Döbelninä. Mutta se mieliala, jonka kappale herätti, huoletti korkeita viranomaisia. Stjernström sai ystävällisen neuvon, ettei hänen pitäisi enää ohjelmistoaan tällä kappaleella rasittaa. Kappaleen ilmestyminen painostakin viivästyi samasta syystä seuraavaan syksyyn.

Näyttelijä Torsslow oli, kuten mainittu, toukokuussa saapunut Helsinkiin. Hän esiintyi varsinkin Casimir Delavignen suuressa draamassa Ludvig XI. Juhannuksen aikaan läksi Stjernström Tukholmaan, jossa hän kesällä Humlegårdin teaatterissa esitti Helsingistä karkoitetun "Ur lifvets strid" 24 kertaa, Samana kesänä esitti P. Deland Tukholman Djurgård-teaatterissa Topeliuksen "Viidenkymmenen vuoden perästä" 37 kertaa. Suomi saattoi siis syystä ylpeillä kasvavan dramaattisen kirjallisuutensa kahdesta uusimmasta tuotteesta.

* * * * *

Suomenkielen pyrintöjä seurattiin yläilmoissa yhä edelleen hyvin epäillen, miltei kammolla. Sitä todisti riittävästi, paitsi tuota surullisen kuuluisaa senssuurikirjettä huhtik. 8 p:ltä 1850, esim. suomenkielen professorinviran väliaikaisuus ja ne turhantarkat rajoitukset, joita tehtiin suomal. kirjallisuudenseuran sääntöihin, kun ne julistuksen mukaan heinäk. 4 p:ltä 1849 olivat hallituksen vahvistettaviksi lähetettävät. Mutta eipä nytkään voitu olla ryhtymättä aina silloin tällöin johonkin toimenpiteeseen suomenkielen ja suomenkieltä käyttäväin hyväksi, edes kohtuullisimpain vaatimusten tyydyttämiseksi. Niin ilmestyi lopulla vuotta 1851 (jouluk. 1 p.) julistus joka määräsi, että jokaisella, joka yliopistoluvut päätettyään vuodesta 1856 tahtoi päästä valtion virkoihin, tulisi olla todistus siitä, että hän voi ajatuksensa suomeksi lausua jos tahtoo saada virkoja tuomioistuimissa ja viroissa niissä osissa maata, joissa asujamiston suurin osa ainoastaan tätä kieltä osaa. Samoin sai rahvas maalla oikeuden pitäjittäin ja kihlakunnittain ottaa ja palkata kielenkääntäjiä, joiden tulisi kohtuullista palkkiota vastaan kääntää rahvaalle annettuja pöytäkirjoja ja päätöksiä ynnä muita asiakirjoja ja virallisesti edesvastuullisina vahvistaa nämä käännöksensä oikeiksi.