Suomalaisen kirjallisuudenseura oli sen sääntöihin äsken tehtyjen muutosten takia m.m. menettänyt oikeutensa kutsua jäsenikseen muita kuin, kuten ilmoitettiin, sellaisia 21 vuoden ikäisiä miespuolia, jotka eivät kuulu yliopistoon eikä muiden oppilaitosten oppilaisiin eivätkä käsityöläis- eikä maanviljelijäluokkaan. Seuraa oli myös kielletty sanomalehdissä taikka muulla tavoin ilmoittamasta kokouksistaan ja muita kuin vakinaisia kuukauskokouksia ei ollut enää lupa ollenkaan pitää. Seuran julkaisut alistettiin uusimpain senssuurimääräysten alle, j.n.e. Mutta tämä kaikki ei paljoa häirinnyt kirjallisuudenseuraa. Se jatkoi tyyneesti ja hiljaa hedelmöittävää toimintaansa, varmana siitä, että ne ahtaat rajoitukset, joilla sen toimintaa tahdottiin supistaa, ennemmin tai myöhemmin mahdottomina unhoittuisivat.[23]

Jo 1845, kun oleskelin Savossa, oli minulle se kunnia tapahtunut, että minut oli kutsuttu kirjallisuudenseuran jäseneksi. Tästä ajasta aina 1860-luvulle asti olin, siitä voin kerskata, seuran kokouksissa uskollisimmin läsnäolevia jäseniä. Sen hiljaista työtä, vaikka se puhtaasti kirjallista olikin, pidin aina työnä kansallisen pystyssäpysymisemme puolesta ja minä seurasin sitä työtä sydämmellisimmällä uskollisuudella. Rakkain tehtävä oli minulle tavalla taikka toisella hyödyttää tätä seuraa. Ja vuosikokouksessa 1851 osotettiin minulle sellainen kunnia, että minut valittiin seuran rahastonhoitajaksi, jossa toimessa sitten olin kuusi vuotta. Tämä toimi ei siihen aikaan ollut aivan edesvastuurikas eikä työteliäs. Sillä seuralla ei silloin vielä ollut mitään rahastoja, ei mitään valtionapuja ollut sillä nostettavana, sen vuotuinen tulo- ja menoarvio nousi tavallisesti noin 1,500 hopearuplaan ja mitä rahoja kassaan kertyi, ne myöskin melkein heti maksettiin ulos, niin että kuukaustilit miltei säännöllisesti osottivat pienen vajauksen, jonka rahastonhoitajan oli täytynyt vastaseksi täyttää. Taloudellisessa suhteessa eli seura siten päiväseltään, mutta ei siltä aristellut ryhtyessään kalliidenkin teosten ulosantamiseen, vaikkei ollut tietoa, mistä kustannukset suoritettaisiin. Luotettiin kansalaisten hyväntahtoisuuteen ja uhraavaisuuteen eikä siinä erehdyttykään. Rahastonhoitaja koetti aina keksiä rikkaita liikemiehiä y.m. eri osista maata, joita kutsuttiin seuran jäseniksi ja joiden saattoi otaksua lunastavan jäsenkirjansa vähän suuremmalla summalla kuin sillä 6 ruplalla, joka silloin oli tavallinen jäsenmaksu. Ja tällä tavoin todella saatiinkin jommoisiakin summia kokoon. Muullakin tavoin rupesi yhä useammin raha-apuja saapumaan, tulot kirjavarastoista kasvoivat vähitellen ja siten suoriusi seura onnellisesti, vapaana ja riippumattomana, lopulle 50-lukua ja alulle 60-lukua, joilta ajoilta keisarilahjain, valtionapujen, yksityisten lahjoitusten ja testamenttien kultakausi alkoi.

Kirjallisuudenseuran puheenjohtajana oli 50-luvun alulla yliopiston rehtori, useinmainittu Gabriel Rein. Hän oli ollut tässä kunniatoimessa aina vuodesta 1841 lähtien ja pysyi siinä vuoteen 1853, jolloin hän, valtiollisista syistä, joiden pätevyyttä ei kumminkaan selvästi tajuttu, katsoi parhaaksi luopua puheenjohtajantoimesta, johon hänet kumminkin myöhemmin vielä kerran kutsuttiin. Varapuheenjohtajana oli seuran olemassaolon ensi vuosista lähtien "filosoofi", professori Joh. Jak. Tengström, ja hän oli siinä toimessa uskollisesti kuolemaansa saakka v. 1858. Sihteerinä oli viidentoista vuoden ajan (1846-1861) Sven Gabr. Elmgren, joka sillä lannistumattomalla uutteruudella, joka oli hänelle ominainen, erinomaisella tavalla hoiti seuran juoksevia asioita ja usein vaikutti sen päätöksiinkin. Kokoukset pidettiin yliopistolla, tiedekuntain kokoushuoneessa. Sen viheriän liinan ääressä tapasi varmasti aina kantajoukon seuran lämpimimpiä, uutterimpia jäseniä. Puheenjohtajasta oikealla istuivat, miltei säännöllisesti, varapuheenjohtajan vieressä, Frans Joh. Rabbe, Matth. Akiander, E. Aleks. Ingman, Matth. Aleks. Castrén ja siinä vanhan kaartin rivissä monasti myöskin Fredr. Cygnaeus, Joh. Vilh. Snellman, Z. Topelius — sekä myöhemmin itse Elias Lönnrot, joka muutti Helsinkiin vasta 1854 ja silloin kohta sai puheenjohtajan paikalle asettua. Pöydän vasemmalle puolelle, sihteerin viereen, asettuivat tavallisesti toiset toimimiehet sekä seuran muut nuoremmat jäsenet Herm. Kellgren, B. A. Schauman, Carl Gust. Borg, Karl Collan, Paavo Tikkanen, Aug. Ahlqvist, D. E. D. Europaeus, Fredr. Polén, — näitä miehiä harvoin puuttui tuosta rivistä, muita mainitsematta, jotka siihen aikaan säännöllisemmin taikka harvemmin seuran kokouksissa olivat läsnä.

Kokouksissa asioita käsiteltäessä käytettiin melkein yksinomaan ruotsia. Kun Lönnrot tuli puheenjohtajaksi, rupesi hän kyllä esittämään asioita suomeksi ja tarkastuskomiteakin antoi senjälkeen lausuntonsa enimmäkseen suomeksi. Mutta keskustelu kun syntyi, pääsi ruotsinkieli melkein kohta voitolle, — se johtui siitä, että kaikki käyttivät puhuessaan esteettömästi ruotsia, vaan eivät hetikään kaikki esteettömästi suomea. Pöytäkirja oli myöskin ruotsinkielinen, niinkauan kuin Elmgren oli sihteerinä. Vasta kun C. G. Borg (1861) tuli sihteeriksi ja hänen jälkeensä Ahlqvist, Krohn y.m., muuttui pöytäkirja suomenkieliseksi ja samalta ajalta kävivät keskustelutkin enimmäkseen suomeksi.

* * * * *

Tanska ja sen rikas kirjallinen ja taiteellinen elämä oli jo kauan minua etäältä viehättänyt. Kaikki ne kuvaukset tästä maasta ja sen pääkaupungista, joita 1840-luvulla sain lukea — Snellmanin, Sturzenbecherin, Kohlin y.m. kertomukset — ne osaltaan tätä mieltymystä lisäsivät. Thorvaldsen. Oelenschläger, Örsted, Grundtvig, Heiberg, rouva Gyllenbourg, Kierkegaard, Andersen, Chr. Winther, Hertz y.m. olivat nimiä, joita jokainen Suomessa tunsi ja joita yleisesti ihailtiin. Harrastusta Tanskaa kohtaan lisäsivät vielä sen ajan skandinaaviset riennot ja suuret ylioppilasretket. Tähän tuli vielä v:n 1848 valtio-muutos ja uusi perustuslaillinen elämä Tanskassa, kansallinen taistelu Slesvigin puolesta ja tuo kunniakas, voittorikas kolmivuotinen sota 1848-50, — se kohotti harrastuksen Tanskaa kohtaan milteipä innostukseksi.

Sinne, "Juutinrauman syleilemään, ihanaan Kööpenhaminaan" paloi mieleni yhä hartaammin. Syksyllä 1851 onnistuivatkin asiani niin, että tämän toivomukseni sain täyttymään. Kesän kuluessa tein höyrylaivalla pikaisen huviretken iloisessa seurassa Viipuriin ja sieltä vielä iloisemmassa seurassa Lappeenrantaan katsomaan sitä suurta kansallista työtä, jota Saimaan kanavan avaamiseksi tehtiin, ja senjälkeen olin valmis lähtemään Suomesta lähemmäs vuoden ajaksi. Syyskuun alussa lausuin siis jäähyväiset vanhalle isälleni, jota en sen jälkeen enää saanut nähdä, veljilleni ja ystävilleni, ja matkustin Turun kautta Tukholmaan ja jonkun aikaa siellä viivyttyäni kanavatietä Göteporiin ja edelleen höyrylaivalla Kööpenhaminaan, jonne saavuin syysk. 27 p.

Kööpenhaminaan jäin nyt enemmäksi kuin seitsemäksi kuukaudeksi. Nautintoni oli suuri kun sain elää tuossa henkisestä kulttuurista niin rikkaassa kaupungissa, kansan keskuudessa, jossa kansallistunne äsken oli herännyt ja jossa valtiollinenkin elämä juuri oli syttynyt. Joskaan ei Tanskan kansa kaikessa vastannut niitä ihanteellisia käsityksiä, joita etäälle siitä olin saanut, niin saattoi sitä kumminkin monessa suhteessa pitää kauniina esikuvana muille pienille kansoille. Suosittu kansanlaulu, "Urhea jalkasoturi", jota siellä jokainen, puukenkäinen katupoika hyräili joka kadulla, se oli minusta Tanskan kansaa hyvin kuvaava; se ei ollut myrskyinen eikä raju, mutta terve ja reipas ja se tulkitsi sattuvasti sitä iloista, voittoisaa itsetietoisuutta, joka silloin kansan sydämmen täytti.

Lueskelin ahkerasti Tanskan historiaa ja tilastotiedettä ja perehdyin joltisestikin maan oloihin. Olin jo aikasemmin tutustunut Tanskan kaunokirjallisuuteen ja luin sitä vielä enemmän. Kööpenhaminan kuninkaallisessa teaatterissa kävin tänä näytäntökautena, — usein vanhan ystäväni O. Toppeliuksen seurassa, joka myöskin oleskeli tämän talven Köpenhaminassa — hyvin usein. Sain nähdä monta Holbergin ilveilyä näyteltävän sellaiseen perin tanskalaiseen tapaan, ettei sitä muualla saakaan nähdä. Sain nähdä tuon etevän näyttelijättären, rouva Heibergin, esittävän Shakespearin draamoja ja ranskalaisia näytelmiä — ne hetket ovat kauniimpia muistojani tuolta ajalta. Ja käyntini Thorvaldsenin museossa olivat minulle juhlahetkiä.

Jo ensimmäisinä Köpenhaminassa oleskeluni päivinä sain olla läsnä valtiopäivämiesvaaleissa. Paria päivää myöhemmin valtiopäivät avattiin. Ja niiden istunnoissa olin sitten talven kuluessa uutterana ja tarkkaavaisena kuuntelijana. Siellä ensi kerran tutustuin parlamenttaariseen elämään. Mahtavasti tykytti sydämmeni, kun sain kuulla Tanskan nuortean kansan vapaudensankarien sellaisten kuin Orla Lehmannin. Tscherningin, Monradin, Madvigin y.m. esiintyvän puhujina.