Huomattavia persoonallisia tuttavuuksia en Kööpenhaminassa tehnyt monta. Runoilijan, prof. H. P. Holstin luona kävin jättämässä Fr. Cygnaeuksen minulle kirjoittaman suosituskirjeen sekä hänen uusimpia teoksiaan, mutta hänen jäykkä ja pakollinen kohteliaisuutensa vieroitti minut ikipäivikseni kaikista sellaisista suositusretkistä. Suomalaisen kirjallisuudenseuran puolesta oli minulla myös toimena viedä seuran kirjeenvaihtajajäsenelle, valtioneuvos Chr. Molbechille, joukko seuran äsken julkaisemia teoksia. Molbech, joka silloin jo oli 70-vuotias "tieteellisten vaivojen vanhus", pelotti minua aluksi erinomaisella rumuudellaan ja tieteellisellä turhamaisuudellaan. Mutta hän oli erittäin ystävällinen, pyysi minut monasti perheeseensä — m.m. jouluaatoksikin — ja hänen talossaan sain tavata useita kuuluisia miehiä, kuten fysioloogin Eschriehtin, geoloogin Forchammerin, kasvatustieteilijän M. Hammerichin, silloisen ylimääräisen oikeustieteen professorin, sittemmin ministeristönjohtajan Hallin y.m. — unhottaa en saa vanhuksen poikaa O. K. F. Molbechia, joka silloin vielä oli nuori runoilija, vaan joka sittemmin saavutti etevän sijan dramaattisten kirjailijain joukossa. — Helsingissä jo olin tutustunut kuuluisaan sellonsoittajaan Chr. Kellermanniin, hän oli näet vaimonsa, etevän tanssijattaren, ja kahden poikansa kanssa kahdesti käynyt Suomessa ja m.m. maantiellä Porvoon tiellä taittanut käsivartensa. Näiden ystävällisten taiteilijain pienessä kodissa vietin monta hauskaa hetkeä.

Vieraalla maalla voi persoonallisen kanssakäymisen puutteen korvata tarkoin seuraamalla sanomalehdistöä. Tätä tietä hankin huolellisesti kaikki mahdolliset tiedot päivän tapauksista siinä maassa, jossa olin ja niistä erilaisista valtiollisista, kirjallisista ja muista mielipiteistä, joita siellä oli olemassa.

Mutta kotimaani oloja seurasin samalla myöskin. Vaikutukseni ja mietelmäni kaikesta siitä, mitä Köpenhaminassa näin ja koin, kerroin tarkoin ystävilleni Helsinkiin. Kirjotin uutterasti kirjeitä, vaikka posti siihen aikaan noiden kaupunkien välillä viipyikin 12-14 päivää, kirjotin milloin yhdelle milloin toiselle, ja hyvällä, pirteällä tuulella kun olin, kirjotin hauskoja kirjeitä. Pian sain kuulla, että kirjeitäni mielihyvällä luettiin; eräänä päivänä ilmoitettiin minulle juhlallisella pöytäkirjan otteella, että kirjeitteni lukemista varten oli muodostunut pysyvä "komitea", johon kuuluivat, paitsi Otto-veljeäni, ystäväni Casimir Palmroth, Adolf Vasenius, Karl Collan, Edv. Strömberg. Aug. Ahlqvist ja Ad. Grotenfelt. Eräästä kirjeestäni oli, luvattani, lähetetty Morgonbladettiin pitkänlainen Tanskan kansaa ja sen edustajia valtiopäivillä koskeva kuvaus, ja pian sain sen kummikseni nähdä painettuna Ruotsinkin lehdissä. "Litteraturbladettiin" lähetin itse kirjoituksen "Köpenhaminan yliopistosta"; tuo kirjoitus sisälsi tarkan ja täydellisen selonteon tämän yliopiston laitoksista, — olin sitä varten käyttänyt erästä arvokasta asetuskokoelmaa, jonka sain ostetuksi äsken kuolleen historioitsijan Engelstoftin kirjahuutokaupasta. Pidin tätä selontekoa juuri silloin hauskana Helsingin kirjalliselle yleisölle, koska yliopistomme asetuksia parhaallaan uusittiin.

Opintoni Kööpenhaminassa ja lähimmät tulevaisuudentuumani keskeytyivät valitettavasti surullisella tavalla. Vanha isäni, jonka voimat viime vuosina melkoisesti olivat heikentyneet, kuoli maalisk. 30 p. 1852. Tämän masentavan surusanoman sain vasta kahden viikon perästä; lennätinlaitosta ei ollut silloin vielä Helsingissä käytettävänä. Nyt oli minun palattava kotiin niin pian kuin mahdollista; mutta mahdollista ei ollut matkustaa nopeasti. Mitään talvilaivaliikettä Itämeren yli ei ollut olemassa; Hangon satama oli olemassa ainoastaan kartalla. Tosin lähti jo rautatie Kööpenhaminasta, mutta se kulki ainoastaan Roeskildeen saakka. Ellen tahtonut lähteä retustamaan postivaunuissa Tanskan saarien yli ja sitten Saksan ja Venäjän halki Suomeen, olin auttamattomasti vankina, kunnes säännöllinen laivaliike Tukholman ja Turun välillä alkoi. Ja sinä vuonna oli kevät tavallista myöhäisempi. Kärsimättömänä lähdin tosin Kööpenhaminasta jo toukokuun alkupäivinä, mutta silloin siellä parhaallaan satoi lunta. Saavuin kumminkin salmen yli Ystadiin ja eräällä lyypekkiläisellä höyrylaivalla sieltä Tukholmaan. Mutta siellä sain viipyä kolmatta viikkoa; vasta toukokuun 23 tai 24 p:nä saatoin nousta laivaan, joka minut vei Helsinkiin.

Sangen synkkä ja raskas oli Helsingissä yleisesti vallitseva mieliala, kun kotiin palasin. Tavallista tummemmilta näyttivät olosuhteet. Ruhtinas Mentschikoffin venäläisestä kansliapäälliköstä Fischeristä, jota jo kauan oli pidetty Suomen häijynä henkenä, oli äsken (marraskuulla 1851) yhtaikaa tullut suomalainen aatelismies ja Suomen ministeri-valtiosihteerin apulainen: tätä pidettiin vielä onnettomuuttakin pahempana tapauksena, — häväistyksenä. Senatissa oli v. Haartman yhä vielä sama hirvittävä itsevaltias mikä ennenkin: hän kylpi korkeimman armon päiväpaisteessa eikä hänen mahtiaan vastaan uskaltanut ajatustakaan nousta. Yliopistoa hallitsivat Nordenstam ja hänen pedellinsä ja vormupuvut olivat yhä edelleen pakolliset; odotettiin vain yliopiston sääntöjä. — Joka taholla tuntui ahtaalta, umpinaiselta, masentavalta, Ainoa, joka oikeastaan kuluneena talvena ja keväänä oli virkistänyt mieliä Helsingissä, oli ollut uuden kotimaisen oopperan, "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", esittäminen. Se oli ensi kerran esitetty maaliskuun 24 p:nä ja sitten lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa yhdeksän kertaa perättäin. Suuremmoinen teoshan olikin tämä ooppera, jonka Pacius ja Topelius olivat luoneet ja jonka säveltäjän johdolla yksinomaa kotimaiset taiteensuosijat esittivät. Eipä ollut ihme, että sitä pidettiin merkkitapauksena Suomen säveltaiteen ja Suomen näytelmätaiteen historiassa. Harjoituksia oli kestänyt pitkin koko kevättä — jo edellisenä keväänä oli Pacius esittänyt osia siitä eräässä konsertissa — ja niitä oli suurella mielenkiinnolla seurattu. Ja kun kappale vihdoin julkisesti esitettiin, nousi innostus rajattomaksi. Ensi esitys päätettiin laulamalla "Maamme" laulu — samoin seuraava, jolloin Runeberg oli saapuvilla — ja senjälkeen kokoonnuttiin juhlaan Seurahuoneelle, jossa Paciusta ja Topeliusta riemulla kannettiin ja jossa isänmaallisen innostuksen kuohuessa yli äyrästensä pantiin osakkeenkeruu alulle, uutta jo ennen tuumissa ollutta kiviteaatteria varten, — se osakkeenkeruu pysähtyi sillä kertaa valitettavasti tuossa tilaisuudessa merkittyihin 6,000:teen hopearuplaan. — Tässä kaikessa innostuksessa en ollut saanut olla mukana; siitä oli kumminkin lämpönen tuulahdus lehahtanut minulle Kööpenhaminaan saakka.

Mutta "Kaarlo kuninkaan" synnyttämä riemastus oli minun paluuseeni asti jo joltisestikin ehtinyt haihtua. Syvä suru oli sen jälestä isänmaata kohdannut. M. A. Castrén, jonka terveydentila pitkin koko kevättä oli antanut aihetta pahaan pelkoon, oli toukok. 7 p:nä kuollut, vasta 38 vuotiaana. Hautajaiset, jotka vietettiin toukok. 12 p:nä, osottivat kuinka yleisesti se vahinko käsitettiin, jonka Suomi tämän kuolemantapauksen kautta oli kärsinyt. Harvoin oli sitä ennen Helsingissä nähty sellaista väkijoukkoa liikkeellä, koko ylioppilaskunta oli liittynyt hautajaissaattoon, maahanpanijaisissa vanhassa kirkossa oli Fr. Cygnaeus puhunut, hautuumaalla oli viimeiset jäähyväiset vielä lausunut J. V. Snellman ja Z. Topeliuksen ruotsiksi ja A. Ahlqvistin suomeksi sepittämiä runoja oli laulettu. Tämän surujuhlallisuuden vaikutus ja erittäinkin Snellmanin tulevaisuutta melkein epäilevät sanat säilyivät helsinkiläisten mielissä vielä kotiinpalatessanikin ja alakuloisina tuttavani niistä minulle juttelivat.

Myöskin toinen suuri onnettomuus oli omiaan mieliä masentamaan. Porin kaupungin oli tulipalo suureksi osaksi hävittänyt toukok. 22 p:nä. Tätä tulipaloa seurasi pian senjälkeen toinen, vielä suurempi, kun Vaasan kaupunki elok. 3 p:nä ja sitä seuraavina päivinä paloi poroksi.

* * * * *

Yliopiston uudet säännöt julaistiin lokak. 1 p:nä 1852. Suuret mullistukset yliopistomme laitoksissa ja oloissa johtuivat niistä ja ne olivat näiden sääntöjen johdosta uudeltavuodelta toimeenpantavat. Filosofia joutui virastaan pois yliopistostamme, sen nimikin karkoitettiin; osakunnat olivat hajoitettavat ja ylioppilasten yhteiselämä järjestettävä tiedekunnittain, — muusta puhumattakaan. Paljo ajattelemisen aihetta oli siis jokaisella, joka kuului yliopistoon. Ylioppilaille erityisesti oli syksy 1852 kuin yhtenäistä muuttopäivää. Jokaisen osakunnan täytyi järjestää rahastonsa, kirjastonsa ja muun omaisuutensa, sekä päättää niiden vastaisesta käyttämisestä. Eri osakuntain valtuutetut pitivät tiheään kokouksia voidakseen järjestää olot mikäli mahdollista samalla tavalla. Vaikka minua, ulkomailta palattuani, ei muodollisesti oltu kirjoitettu takasin yliopistoon, otin kumminkin vilkkaasti osaa Länsisuomalaisen osakunnan ja sen valtuuskunnan kuolinpesähuoliin. Ja kun ne onnellisesti oli saatu suoritetuksi, piti vielä jokaisen osakunnan viettää hautajaisjuhlansa. Nämä kuusi jäähyväisjuhlaa vietettiin kaikki tavallista muhkeammin ja tavallista runsaammilla kutsuvierailla, marraskuulla. Ollessani sillä kertaa ylioppilasten erityisessä suosiossa sain olla mukana melkein kaikissa noissa juhlissa. Surujuhlan tapaisia ne toki eivät olleet; olipa kuin silloin jo olisi aavistettu pian tapahtuvaa ylösnousemusta.

Osakuntain lakkauttaminen muodosti loppunäytöksen kymmenen vuotta kestäneessä ylioppilaselämässäni. Viimeisellä lukukaudellani sain vielä olla näkemässä sen kieliriidan nousevia liekkejä, jotka sittemmin vuosikymmeniä olivat ylioppilaskuntamme niin sanoakseni tärkeimpänä elinilmiönä. Niihin saakka en ollut paljo koskaan kuullut tästä asiasta jyrkempiä mielipiteenvaihdoksia. Suomenkielen pyrintöjä oli pidetty yhteisenä isänmaallisena asiana; jokainen oli, kuten jo ennemmin olen sanonut, ollut fennomaani, toinen vain innokkaampi, toinen laimeampi; vihamielisyyttä ei ollut ilmennyt ruotsinmielisyyden ja suomenmielisyyden välillä. Mutta nyt kuulin Länsisuomalaisessa osakunnassa ääniä nousevan fennomaniiaa vastaan, jonka vaatimuksia jo pidettiin liiallisina. Tämä "uusi oppositsiooni" herätti osakunnan käsinkirjoitetussa sanomalehdessä kynäsodan, jota jatkui kauan; väittelijöinä esiintyivät pääasiallisesti toverini L. ja E. Minäkin lopuksi sekaannuin tuohon polemiikkiin, ja kun nyt kellastuneiden paperien joukosta löydän lausuntoni asiasta, tahdon tähän lainata siitä otteen, valaistakseni sitä tapaa, miten nuorison keskuudessa kieliasiaa eri tahoilta käsiteltiin.