"Sillä jos suomenkieli kerran sille asteelle pääsee, että sen avulla voi itselleen omistaa kaikki sivistyksen tulokset, niin pääsee tämä kieli kyllä täysiin oikeuksiinsa. Sen pitäisi olla selvää jokaiselle. Ja että puhuessani toisen oikeuksista en tahdo vääryyttä tapahtuvan toiselle, se selvennee myös edelläsanotusta.

"'Mutta vaikkei vääryyttä tehtäisikään ruotsinkielelle, niin kadottaisi se paljo suomenkielen nousemisen kautta.' Se on luonnollista; ja minä arvelen, että se juuri on tämä pelko äidinkielelle tapahtuvasta vauriosta, joka on synnyttänyt tämän nuoren suomenmielisyyden vastarinnan. Kaunista on rakastaa äitiään, mutta ei ole kaunista moittia naapuria sentakia, että naapurillakin on äiti."

Se kysymys, joka silloin oli käsiteltävänä, oli, kuten näkyy sama, jonka pohtimiseen seuraavat ylioppilaspolvet nykyaikaan asti ovat saaneet harjoitella — taikka hukata — parhaat henkiset voimansa.

* * * * *

Kaikkia muita sen ajan murheita lisäämään tuli vieläkin, syksyllä 1852, surettava kuolemantapaus. Yrjö Aukusti Wallin kuoli aivan äkkiä lokak. 23 p:nä. Hän oli suunnitellut uutta, suuremmoista retkeä Arapiaan ja toivonut saavansa siihen kannatusta sekä Pietarista että Lontoosta. Mutta nämä toiveet pettivät; se pettymys kai kiirehti sitä sydämmentautia, jota hän poti. Siten jätti tämäkin maamme jalo koristus kansansa. Suomen yliopisto oli valitettavasti jo tottunut vahinkoja kärsimään: viiden vuoden kuluessa oli kuolema riistänyt peräkkäin R. Tengströmin, J. J. Nervanderin, M. A. Castrénin, Y. A. Wallinin. ennenkuin, yksikään heistä vielä oli keski-ikään ehtinyt. Mutta tottumus ei vähentänyt surun tuottamaa katkeruutta.

Me länsisuomalaiset, jotka ylpeydellä luimme Wallinin omaan joukkoomme kuuluvaksi, kannoimme hänen maalliset jäännöksensä lokak. 29 p. hautaan ja saatossa kulki koko muu ylioppilaskunta sekä kaupungin sivistynyt yleisö. Viimeinen päätös, jonka Länsisuomalainen osakunta ennen hajaantumistaan sai tehneeksi, oli se, että se antoi Ekmannille toimeksi maalata vainajan muotokuvan sekä lahjoitti sen yliopistolle ikuiseksi muistoksi. Länsisuomalaiset myöskin pystyttivät tuon yksinkertaisen, hiomattoman muistokiven Wallinin haudalle ja he viettivät sitten kauan Wallinin kuolinpäivää vuosijuhlanaan.

* * * * *

Osakuntain hajoittamiseen päättyi, kuten sanottu, ylioppilaskauteni. Joulukuun alussa samana vuonna kysyi minulta toiminimi J. O. Frenckellin ja pojan kirjakauppa- ja kirjapainoliikkeen silloinen hoitaja, konsuli Reinh. Frenckell, tahtoisinko vuoden 1853 alusta ruveta Morgonbladetin toimittajaksi. Tämä tarjous ei ollut minulle aivan odottamaton. Jo kauan oli taipumukseni tähdännyt kirjalliselle alalle, ja melkein empimättä vastasin myöntävästi. Ja valmistuin siis, niin hyvin kuin taisin, uuteen toimeeni.

Morgonbladetin, joka alkamisestaan asti oli ilmestynyt Frenckellin toiminimen kustannuksella, täytyi nyt neljäntenä vuotena perättäin vaihtaa toimittajaa. Olen edellä kertonut, että Morgonbladettia 1840-luvun keskipaikoilla vakavasti ja taidolla toimittivat Berndtson ja Elmgren yhteisesti. Mutta Elmgren erosi toimituksesta 1847 ja Berndtson rupesi toimitustyössään yhä leväperäisemmäksi ja vihdoin hän laiminlöi lehtensä kokonaan. Lopulla vuotta 1849 luovutettiin lehti G. Ehrströmin hoidettavaksi, joka hiukan muutti lehden suunnitelmaa, hoiti sitä huolellisesti ja kyvykkäästi, mutta jo vuoden perästä lainopillisten lukujensa vuoksi siirtyi siitä pois. V:n 1851 alusta otti lehden taas huostaansa Berndtson, joka sitä taas hyvin uutterasti hoiti, kirjoitti artikkeleita, runoja, kertomuksia ja jutelmia kaikenlaisia sekä säilytti sen arvostelijan maineensa, jonka hän jo ennen oli hankkinut. Mutta ainoastaan sen vuoden loppuun saakka pysyi Berndtson nyt Morgonbladetissa. Seuraavasta uudestavuodesta siirtyi hän Finlands Allmänna Tidningiin, jossa hän sitten useiden vuosien kuluessa, yhä taidetuomarina pysyen, virallisena toimittajana sai osottaa kykyään katsella asioita miltä kannalta olot milloinkin käskivät. Hänen jälkeensä sai Morgonbladet toimittajakseen Theod. Clasenin, nuoren uudemman kirjallisuuden dosentin, joka oli lahjakas ja alallaan tietorikas, mutta vailla halua ja taipumusta sanomalehtityöhön. Eikä hän siihen ollut sitoutunutkaan kuin yhdeksi vuodeksi; kun se vuosi nyt läheni loppuaan, silloin pyydettiin minua Morgonbladetin toimittajaksi.

Nämä alituiset toimituksenmuutokset olivat kumminkin suuressa määrin turmelleet yleisön luottamuksen Morgonbladettia kohtaan. Tilaajain lukumäärä, joka lehden mahtavimmillaan ollessa 1840-luvun keskipalkoilla oli noussut noin 600:teen, oli nopeasti laskeutunut ja 50-luvun ensi vuosina se ei ollut 250:ttä korkeampi, vaan kenties sitäkin pienempi. Helsingissä ei ollut kuin 70 tai 80 tilaajaa. Kustantajalle ei lehti siis suinkaan voittoja tuottanut: senvuoksi ei toimittajallekaan maksettu kuin 300 hopearuplaa vuodessa, siihen luettuina kaikki kustannukset sanomalehdistä, apulaisista y.m. juoksevista menoista.