Sellaisissa olosuhteissa ja sellaisilla ehdoilla otin alusta vuotta 1853 Morgonbladetin toimittaakseni. Vähän olin niihin asti julkisuudessa kirjailijana esiintynyt, kokemusta toimitustöistä ei minulla ollut ensinkään. Mutta rohkealla ja iloisella mielellä kävin toimeeni käsiksi. Otin lehden vastaan semmoisena kuin se oli. Sen muoto ja suunnitelma ei minua miellyttänyt, mutta vastaseksi en siihen mitään muutoksia tahtonut tehdä. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa. Joka maanantai ja torstai k:lo 12 tuli sen olla valmiin jaettavaksi Frenckellin kirjakaupasta tilaajille. Mutta senssorin tuli asetusten mukaan saada se käsiinsä 24 tuntia aikusemmin ja se merkitsi käytännössä, että maanantain numero lähetettiin painosta painotarkastajalle jo lauvantai-iltana, mutta torstain numero vasta keskiviikko-iltana. Aikusin ulosantopäivän aamuna saatiin lehti senssorilta takasin ja silloin siihen olivat merkityt kaikki ne pyyhkimiset, joita välttämättöminä oli pidetty. Senjälkeen lehti, asianmukaisesti uudelleen taitettuna, lähetettiin aamupäivällä toistamiseen senssorille saamaan häneltä hyväksymisen.

L'Etat c'est moi, — toimitus, se olen minä, niin senaikainen sanomalehden toimittaja Suomessa saattoi sanoa. Niinpä minäkin. Sillä palkalla, joka toimitukselle maksettiin, ei juuri aputoimittajia voinut palkata, jos sellaisia olisi ollut saatavissakin. Artikkelit, kirjallisuusarvostelut, viivanalustat, käännökset, teaatteriarvostelut, uutiset, — kaikki sain itse kirjoittaa ja lukea korehtuurit. Ainoa ala, missä en uskaltanut itseeni luottaa, oli musiikinarvosteleminen; siinä minua auttoivat ystäväni K. Collan ja Rud. Lagi. Ulkomaisia uutisia ei onneksi lehdessä ollut. Mutta olipa siltä nuorelle toimittajalle työtä tarpeeksi. Lähetettyjä kirjoituksia ei monasti saanut hakea kirjelaatikosta.

Maan sanomalehdistö ei silloin vielä ollut kauas kehittynyt siltä asteelta, jolla se oli ollut vuosikymmentä aikasemmin. Saima oli ollut ja mennyt; korkeammat mahdit olivat pitäneet huolta, että sen aika oli ohi ja ettei se niin aivan väleen voinut palatakaan. Virallista lehteä koetettiin korottaa jonkinlaiseen arvoon. Professori A. Blomqvist, jonka yksityisafääri tuo lehti (Finl. Allmänna Tidning) oli ollut enemmän kuin kymmenen vuotta ja jonka hoitamassa lehdessä ei ollut näkynyt juuri muuta kuin ulkomaista politiikkaa, oli kuollut 1848 ja vuodesta 1850 tuo virallinen lehti yhdistettiin kenraalikuvernöörin kanslian ja siihen laaditun erityisen sanomalehtitoimiston yhteyteen. Lehden kokoa nyt laajennettiin: siihen ruvettiin panemaan johtavia kirjoituksia, valtiollisia, taloudellisia ja isänmaallishistoriallisia. Päätoimittajaksi otettiin protokollasihteeri O. Meurman, joka ennen hallituksen lukuun oli julkaissut ruotsalais-venäläisen sanakirjan sekä sitäpaitse tullut tunnetuksi venäläisten kaunokirjallisten teosten kääntäjänä. Tämän ohessa tuli lehteen toimittajaksi kotimaista osastoa varten Fab. Collan, joka samoihin aikoihin lehtorinvirastaan Kuopiosta palasi yliopistoon filosofian apuopettajaksi. Mutta kuolema korjasi pian molemmat nämä miehet: Meurman kuoli jo syksyllä 1850 ja Collan Helmikuussa 1851. Näiden jälkeen astui sitten Berndtson, kuten ennen olen kertonut, vuodesta 1852 tuohon viralliseen sanomalehtitoimistoon. Uuden toimituksen aikana lisääntyi virallisen lehden lukijakunta koko joukon vuosi vuodelta. — Helsingfors Tidningareita edusti yhä edelleen Z. Topelius, hän eikä kukaan muu. Yksin hänkin lehtensä toimitusta hoiti. Ainoastaan kesäkuukausiksi jätti hän lehtensä jonkun toimituksen ulkopuolella olevan henkilön hoidettavaksi.[24] Se yleisö, jota hän hallitsi "paperisella valtikallaan", jota hän piti salaperäisenä taikakaluna, kasvoi myötään. Jokaista vuosikertaa koristivatkin hänen runottarensa uudet, viehättävät tuotteet; hän oli "Rautakylän vanhasta paroonista" (1849) ja "Suomen herttuattaresta" (1850) syksyllä 1851 siirtynyt "Välskärin kertomuksien" suureen ja merkilliseen sarjaan ja näillä historiallisilla kertomuksillaan hän yhä enemmän ja enemmän veti yleisön puoleensa. Halulla luetut "Leopoldilaiskirjeet" jatkuivat vielä v:n 1853 loppuun asti. Hänen suuri merkityksensä sanomalehtikirjailijana oli ollut ja oli edelleen se, että hän, kuten on sanottu, "rajattomassa määrin vaikutti isänmaallisen tunteen selventämiseksi, harrastuksen herättämiseksi kauniiseen ja hyvään maassamme". — Nämä kaksi lehteä olivat, paitsi Morgonbladetia, yhä edelleen varsinaiset ruotsinkieliset sanomalehdet Helsingissä. Sitäpaitsehan Litteraturbladet täällä ilmestyi; se oli nimellisesti kuukauslehti, vaan sen ilmestymisajat eivät olleet niin aivan säännölliset. Litteraturbladetia toimitti v:sta 1850 vuoteen 1854, jolloin Snellman taas ryhtyi sen toimittamiseen. S. G. Elmgren, joka, vaikka häntä muut kirjalliset voimat hyvin vähän kannattivat, ei väsynyt ilmoittamaan ja arvostelemaan kotimaisen kirjallisuuden uusia tuotteita ja joka sen ohessa julkaisi monta arvokasta sivistyshistoriallista kirjoitusta. — Maaseutusanomalehdistö ei ollut myöskään paljo varttunut, ei ulkomuodoltaan eikä sisälliseltä merkitykseltään. Ruotsinkielisistä elivät Åbo Tidningar ja Åbo Underrättelser sekä Borgå Tidning entisellään, toimittajat niissä vain usein vaihtuivat: Vasa Tidningin nimi oli muutettu Ilmariseksi ja se ilmestyi edelleen, lakaten ainoastaan vuoden ajaksi kaupungin palon vuoksi. Kuopiossa oli 1851 syntynyt pieni Kuopio Tidning, joka pysyi pystyssä viisi tai kuusi vuotta, mutta se oli kurja Saimaan jälkeläinen; Viipurissa runoilija J. G. Leistenius toimitti 1854-55 Viborgs Tidningiä, mutta hänen yrityksensä sanomalehtialalla oli lyhyt ja epäonnistunut. Jos vielä mainitsen pienen lastenlehden Eoksen, joka rupesi ilmestymään Turussa 1854, niin olen luetellut maan koko ruotsinkielisen sanomalehdistön 50-luvun alkupuolelta. — Suomenkielistä sanomalehdistöä ei v:n 1850 surmaiskun jälkeen voinut edellyttää paljoa olevaksi. Pian se kumminkin hiljalleen rupesi henkiin heräämään. Jo v:n 1851:n alussa uudestasyntyi Suometar: sitä silloin aluksi toimittivat E. A. Gr. Rindell ja H. Kellgren, vaan vähää myöhemmin viimeksimainittu ynnä F. Polén, joka sittemmin P. Tikkasen kanssa useiden vuosien kuluessa piti lehteä reippaasti ja menestyksellä voimassa. Maanviljelyksestä ja karjanhoidosta hiipivät silloiset toimittajat vähitellen muihin aineisiin: senssuurin käsitys "uskonnollisesta herätyksestä" ja "taloudellisesta hyödystä" laajeni näet vähitellen. Ja kun itämaisen sodan sytyttyä Kellgren hienolla diplomaattisella käytöksellään sai hankituksi lehdelleen luvan julaista sotauutisia, niin oli suomenkielisen sanomalehdistön henki ja kehityskyky taas pelastunut. Suomettaren tilaajamäärä nousi sotavuosina yli 4,500 kappaleen. Mutta Suometar olikin vielä siihen aikaan oikeastaan ainoa mainittava suomenkielinen lehti. Kuopiossa eli kyllä "Maamiehen Ystävä" edelleen aina vuoteen 1855:teen asti ja Turussa oli "Sanomia Turusta" alkanut ilmestyä 1851; mutta tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni ja sisältöä pienensivät yhä nuo alituiset senssuuriluukut, joita lehden kustantaja täytti vanhoilla puupiirroksilla, — valaskaloilla ja pienemmillä eläimillä, "suurella ja pienellä Gutenbergillä" ja muilla, joita piti niin tiheään käyttää, että yleisö ne aivan hyvin tunsi. Paitsi näitä ilmestyi suomeksi ainoastaan pari pientä kuukaus- taikka viikkolehteä, joiden sisältö oli puhtaasti uskonnollista taikka taloudellista.

Samanlaista senssuurimääräystä, joka suomenkielistä kirjallisuutta masensi, ei tosin ollut olemassa ruotsinkielistä sanomalehdistöä varten. Mutta, siitä riippumatta, minkälaiset lait ja asetukset olivat, varmaa on, että niin toisen kuin toisenkaan suhteen ei vallinnut muu kuin sula mielivalta. Mitä oli lupa painaa, mitä ei, sitä ei sanomalehdentoimittaja voinut edeltäpäin tietää. Se kyllä oli tunnettua, että oman maan valtiollisia asioita ei kierteisimmälläkään tavalla saanut ottaa puheeksi; ettei saanut kosketella pienintäkään hallituksen toimenpidettä, tuskinpa edes olosuhdetta, joka voisi antaa aihetta tällaiseen toimenpiteeseen; uutisia sellaisia, "jotka saattoivat vaikuttaa häiritsevästi yleiseen rauhaan", kuten katoa tai nälänhätää, koleraa taikka muuta kulkutautia taikkapa muita pahempia tapaturmia koskevia, ei saanut kertoa kuin virallisten julkaisujen mukaan. Kansallisuus ja kansallishenki olivat luonnollisesti käsitteitä, joita ei sanomalehdissä saanut kosketella eikä pohtia, j.n.e. Mutta mitä sen lisäksi saattoi pitää sopimattomana ja luvattomana, se riippui asianomaisen senssorin satunnaisesta "tuulesta" taikka hänen suuremmasta tai pienemmästä arvostelukyvyn puutteesta. Harvoin kannatti korkeampaan paikkaan vedota; minkä olen kirjoittanut sen olen kirjoittanut, se oli tavallisesti senssorin viime sana. Voisinpa kuvatakseni näitä tosiasioita esittää ensimmäisiltä sanomalehtivuosiltani joukon satumaisesti ihmeellisiä juttuja. Mutta eihän ole nykyisinkään tässä suhteessa mitään niin uskomatonta, että sitä tarvitsisi todistaa ja voin siitä syystä sivuuttaa nämä sekä lystikkäät että surulliset muistoni, varsinkin kun koko joukko sellaisia kuvauksia jo ennen on unhotuksiin joutumasta pelastettu.[25]

Sellaisissa olosuhteissa ei ollut niin aivan helppoa, ei myöskään niin aivan suloista, toimia sanomalehdentoimittajana. Kovin ahtailla vesillä oli siinä purjehdittava, kiviä ja salakareja oli siellä joka taholla, merimerkkejä ei missään, epävarmaan maantuntemukseen ainoastaan oli luottaminen. Varminta oli senvuoksi kirjoitella kirjallisuudesta ja teaatterista, panna lehteensä pieniä kertomuksia ja kuvauksia, varsinkin oman kaupungin elämästä ja oloista, ja suunnata arvostelunuolensa toisten sanomalehtien pieniä heikkouksia ja vikoja kohtaan. Nuortealla ja iloisella mielellä, joskin monasti vakavin tuumin, tein työtä minkä parhaiten osasin. Palkkioksi sain ilokseni jommoistakin kehoitusta yleisön puolelta. Sanottiin, että Morgonhladetista oli tullut pirteä ja hauska lehti; jos muutamat maaseutulehdet, teaatterinjohtajat ja näyttelijät sekä vastustajat muilla aloilla olivat toista mieltä, niin sille en voi mitään. Lehden kustantajakin oli minuun tyytyväinen. Hän ehdotti jo hyvissä ajoin syksyllä, että Morgonbladet uudestavuodesta 1854 laajennettaisiin sekä kooltaan että suunnitelmaltaan, ja sitä ehdotusta minä sydämmestäni kannatin. Lehteä ei aijottu antaa ulos entistä useammin, vaan se päätettiin laajentaa kolmipalstaiseksi, painattaa uusilla kirjasimilla, siihen päätettiin ottaa ulkomaan uutisia, ilmoituksia j.n.e.

* * * * *

Teaatteri kuului, kuten jo olen sanonut, niihin aineisiin, joista sanomalehdistö siihenkin aikaan jotenkin turvallisesti saattoi puhua. Ja tätä ainetta uutterasti käsiteltiinkin. Arvosteltiin annettuja teaatterinäytäntöjä, ivattiin niitä "etu- ja taka-askeleita", joita vanha teaatteritalo teki, puhuttiin uudesta kivisestä teaatteritalosta, jota varten Chiewitz jo oli laatinut piirustukset ja väiteltiin siitä, millä ehdoilla Suomi voisi saada pysyvän, kotimaisen teaatterin.

Stjernström päätti näytäntövuonna 1852-53 kolmivuotisen vierailunsa Suomessa. Täällä olonsa ajalla lisäili hän joukkoaan ja näytteli osaksi Helsingissä, osaksi Porvoossa, Viipurissa ja Turussa. Onni häntä seurasi ja noina kolmena vuotena hankki hän Suomesta itselleen melkoisen omaisuuden. Hänen ohjelmistonsa ei aina aivan erinomainen ollut, mutta siinä oli kumminkin joukko klassillisia ja suuria kappaleita, kuten useita Victor Hugon draamoja, Molièren Tartuffe, Schakespearin Kuninkaan lääkäri, Börjessonin Eerik XIV, Scriben draamoja j.n.e. ja palaten usein Cesar de Bazanoon ja Farinelliin sekä useihin Blanchin iloisiin kappaleisiin piti hän teaatterissa runsaasti yleisöä. Kesällä 1852 hankki hän eteviä lauluvoimia seurueeseensa, joten hän saattoi antaa operetteja ynnä osia suuremmista oopperoista, kuten Marthasta, Don Juanista, Stradellasta, Lemmenjuomasta. Figaron häistä j.n.e. Syksyllä näytteli hän suuren satunäytelmän "Urdur eller Nechens dotter", johon säveleen oli tehnyt A. Söderman. Kotimaisia kappaleita ei Stjernström, senjälkeen kuin "Ur lifvets strid" oli esitetty, saanut näyteltäväkseen kuin pari pientä tekelettä; vasta viimeisenä näytäntövuotenaan oli hänellä onni esittää Z. Topeliuksen uuden kappaleen "Regina von Emmeritz". Se näyteltiin tuo näyttämöllä vieläkin säilyvä kappale ensi kerran huhtik. 13 p. 1853; rouva Lagerqvist oli Reginana ja Stjernström itse Kustaa Aadolfina. Suurenmoiset olivat suosionosoitukset: sekä tekijä että näyttelijät kutsuttiin näytännön jälkeen illanviettoon n.s. Oetzen juhlasaliin. Kahdeksan kertaa esitettiin kappale yhdessä kuukaudessa. Vähän sen jälkeen, touk. 18 p:nä, antoi Stjernström jäähyväisnäytäntönsä Helsingin yleisölle.

Heinäkuussa samana vuonna saatiin tänne taas oopperanäytäntöjä; saksalainen seurue tireht. Fassin johdolla saapui tänne Räävelistä, ja hänellä oli mukanaan muutamia varsin eteviä laulajia ja laulajattaria, joten joukko suuria oopperoita saatiin esitetyksi. Se oli läpeensä arvokasta taidenautintoa. Mutta hra Fass'ille saapui tänne samaan aikaan hyvin vaarallinen kilpailija ja vihamies, nim. kolera, ja hänen täytyi kiireen vilkkaa heinäkuun lopulla väistyä sen tieltä pois.

Kun sitten kolera oli lähtenyt tiehensä saapui syyskuussa s.v. Helsinkiin tuo aikoinaan kuuluisa, itserakas ruotsalainen maaseututirehtööri J. Roos teaatteriseurueineen. Mutta hän ei, rouvineen ja tyttärineen ja muutamine apulaisineen, voinut tyydyttää helsinkiläisten teaatteritarvetta eikä vaatimuksia. Roosin näytäntöjä arvosteltiin siitä syystä varsin terävästi, ainakin Morgonbladet teki niin. Ja siitä syntyi polemiikki, jota vieläkin on hauska muistella. Topelius, siivo mies, saatiin Hels. Tidningareissa armeliaisuudesta puolustamaan Roosin seuruetta oikein hellästi ja itse Cygnaeuskin innostui puolustamaan Roosin kaunista tytärtä, Jenny-raukkaa, eräässä kirjoituksessa "Helsingin teaatterin tulevaisuudesta";[26] hän näet tytön nimessä kirjoitti minulle hyvin pitkän, puoleksi leikillisen valituskirjeen, vaikeroiden, että Morgonbladet oli tyttöparkaa vainonnut.