Roos viipyi Helsingissä lähes kaksi kuukautta ja hänen jälkeensä saapui tänne syystalvella Hesslerin seurue, joka täällä näytteli jouluun saakka ja sitten, käytyään Viipurissa, kevätpuoleen 1854 myös pari kuukautta. Tämäkään seurue ei yleisöä tyydyttänyt; sen näytännöistä ei ole juuri mitään erityistä muistettavaa, paitsi erästä suurempaa kotimaista kappaletta "Ur en finnes lif" (Suomalaisen elämästä), kirj. W. Zilliacus, jota kappaletta kumminkaan sitäkään ei arvostelu voinut aivan paljo kehua. Kevään tultua hajaantui Hesslerin seurue. Silloin kääntyivät jo kaikkien katseet sotanäyttämöön eikä Helsinki senjälkeen pariin vuoteen juuri mitään teaatteria tarvinnut.

* * * * *

Ohimennen tahdon piirtää tähän muutamia muistoja Helsingin myöskin soitannollisesta elämästä 1850-luvun alkupuolelta. Pacius työskenteli samalla innolla ja tarmolla kuin ennenkin, valmisti ja täydenteli "Kaarlo kuninkaan metsästyksen", josta jo ennen olen puhunut, antoi ainakin 1851 vielä hengellisen pitkänperjantain konsertin sekä silloin tällöin suuria konsertteja, ja piti simffoniiayhdistystä hengissä ja virkeänä. Tämä yhdistys peri alussa vuotta 1852 entisen soitannollisen seuran ja entisen lauluseuran perut ja rupesi puuhaamaan pysyväistä soittokuntaa ja sen yhteyteen musiikkiopistoa. Sellainen 12-miehinen soittokunta saatiinkin, saksalaisen Ganszaugen johdolla, heinäkuussa samana vuonna toimeen; toivottiin, että tuosta soittokunnasta kasvaisi, paitsi tuki seudun soittoharrastuksille, vielä taimitarha kotimaisten soittotaiteilijain kehittämistä varten. Tuohon pieneen musiikkiopistoon tulikin useita oppilaita, joista paljo hyvää saattoi toivoa, m.m. viulunsoittaja Joh. Lindberg, joka, vaikka vasta oli 14-vuotias, saattoi esiintyä 1853 soolosoittajana eräässä konsertissa. Mutta sodan ukkosenjyry vaimensi pian kaiken muun soiton; silloin huomattiin, kaikista ponnistuksista huolimatta, taloudelliselta kannalta mahdottomaksi ylläpitää soittokuntaa ja se hajaantui siis, antaen jäähyväiskonserttinsa huhtikuussa 1854. Oppilaskoulu pysyi vielä vuoden pystyssä, vaan syyskuussa 1855 saivat sen oppilaatkin antaa jäähyväiskonserttinsa. Sen jälkeen he hajaantuivat kaikkiin ilman suuntiin.

Niistä soitannollisista nautinnoista, joita teaatteri näinä vuosina saattoi tarjota Helsingin yleisölle, olen jo puhunut. Ulkomaiset konsertinantajat rupesivat harvenemaan sitä myöten kuin Ulrikaporin kylpy- ja terveysvesielämä rupesi menettämään entisen loistonsa. Konsertteja antoivat täällä kumminkin m.m. nuo nuoret veljekset pianonsoittaja Josef ja viulunsoittaja Henri Wieniovski (1851), laulajatar Amelie Schramm (1851), sellonsoittajat Chr. Kellerman ja Andr. Gehrman (1851 ja 1852), viulunsoittaja Kiesewetter (1851) ja Paganinin "ainoa oppilas" Apollinare de Kontski (1852); vielä pianonsoittajat Mortier de Fontaine ja Melanie Malescot (1852), huilunsoittaja Ant. Sauvlet (1852), 12-vuotias viulunsoittaja Maria Seratt (1852), sellonsoittajat J. Nagel ja Biernachi (1853), laulajatar Henr. Nissen-Salomon (1853), pianisti T. Leschetitsky (1853) j.n.e.

Jos ulkonaisten konsertinantajain lukumäärä väheni, niin lisääntyi sitävastoin vähitellen kotimaisten joukko. Rudolf Lagi oli 1851 Kuopiosta muuttanut Helsinkiin Nikolainkirkon ensimmäiseksi urkuriksi ja hän antoi senjälkeen milloin hengellisiä, milloin muita suurempia konsertteja, talvella 1853-54 kokonaisen sarjan, kuusi simffoniiakonserttia. Betty Boije lauloi täällä vielä 1852. Samoihin aikoihin antoi Aug. Tavaststjerna täällä konsertin ja samoin päälaulajatar "Kaarlo Kuninkaan metsästyksestä", neiti Hanna Falkman. Laulaja B. Broms alkoi julkisen laulajauransa 1852; hän oli uusi ja varsin suosittu ilmiö kotimaisessa sävelmaailmassa. Vähemmin huomiota herättivät laulajatar W. Toll ja Jacquette Mallen sekä nuori pianisti Fanny Mannsen antamillaan konserteilla. — Puolittain kotimaisten taiteilijain joukkoon olivat vielä luettavat laulajatar neiti Math. In de Betou, joka, enimmäkseen hyvällä menestyksellä, noihin aikoihin täällä vuosittain antoi konsertteja.

Vielä on mainittava, että talvisin 1853-54 Ganszaugen kappeli koetti pitämällä n.s. "Soirées à la Gungl" edellämainitussa Oetzen juhlasalissa saada helppotajuisia konsertteja suosituksi, vaikka huononlaisella menestyksellä.

* * * * *

Vielä eräänlaiset esteettiset huvit, joita talvella 1852-53 koetettiin Helsingissä, ansaitsevat muistamista. Ne olivat nuo seurahuoneen suuressa salissa toimeenpannut, puoleksi yksityiset, puoleksi julkiset "Taiteelliset iltamat". Näissä iltamissa olivat ei ainoastaan musiikki, mutta myöskin muut kaunotaiteet, näytelmätaide, maalaustaide, jopa tanssikin edustettuina. Niissä taiteenharrastajat näyttelivät useita Topeliuksen pikkukappaleita (m.m. "Titianin ensi lempi") ja myöskin Berndtsonin; niissä esitettiin kööri- ja soololauluja, m.m. useita Collanin uusia sävellyksiä; näyteltiin eläviä kuvaelmia sekä Ekmannin, Wright-veljesten, Wern. Holmbergin y.m. taiteilijain maalaamia tauluja, Soittokunta soitti ja lopuksi oli aina tanssia. Viiteen nämä iltamat kumminkin supistuivat; niiden toimeenpaneminen kysyi koko paljo voimia ja niiden puolittain yksityinen luonne vaikutti, että yleisö niistä ei oikein paljon pitänyt.

* * * * *

Niitä kirjallisia kysymyksiä, jotka sanomalehtimiesaikani ensi vuosina olivat vilkkaan keskustelun alaisina, oli ehdotus suomalaisen biograafisen nimikirjan toimittamisesta. Tuon ehdotuksen teki ensiksi Borgå Tidning, jonka toimittajana silloin oli kimnaasin lehtori A. Lindfors. Monella taholla ehdotusta vilkkaasti kannatettiin; eri suunnitelmia tehtiin sen toteuttamiseksi ja niistä väiteltiin sanomalehdissä. Eikä kauvan kestänyt, ennenkuin ehdotusta käytiin toteuttamaan. Kolme kuukautta sen jälkeen kuin tuuma ensiksi oli herätetty, ilmoitettiin jo (toukokuulla 1853) tilattavaksi teos "Finlands minnesvärda män" (Suomen muistettavia miehiä). Kolmetoista asiaaharrastavaa kirjailijaa ryhtyi yhteisesti teosta laatimaan, toiminimi J. C. Frenckell ja Poika otti sen kustantaakseen ja toimituksen päähuoli jäi tuon aina toimeliaan ja vilkkaan assessori F. J. Rabben huoleksi. Ensi vihko teosta luvattiin jouluksi valmiiksi ja se lupaus pidettiinkin. Viisi muuta vihkoa ilmestyivät seuraavina vuosina, viimeinen 1857. Mutta siihen se teos pysähtyikin. Ei oltu noudatettu mitään määrättyä sanakirja-järjestystä elämäkertoja julaistaessa, josta syystä toimittajain välinen yhteys särkyi. Ilmestyneet elämäkerrat olivat kaikki erittäin arvokkaat, mutta liian laajat; huomattiin siitä syystä pian, että teosta ei koskaan saataisi valmiiksi. Mutta se todistaa hyvää isänmaallista harrastusta ja teoksella on aina arvonsa erinäisten elämäkertojen kokoelmana.