Samana vuonna pohdittiin vilkkaasti myöskin paloviinakysymystä. Ruotsissa oli äsken prof. M. Huss kirjoituksillaan juoppouspaheesta ja sen seurauksista saanut aikaan yleisen rahankeräyksen sellaisten kansankirjasten painattamista ja levittämistä varten, jotka valaisivat juoppouden seurauksia. Kiinnitin huomion tähän rahankeräykseen ja terotin sitä seurattavaksi esimerkiksi ja valtioneuvos S. Baranovski, venäjänkielen professori yliopistossa, joka harrasti monia uusia aatteita ja pyrinnöltä ja erityisesti vihasi tupakkaa ja viinaa, ei kauan empinyt, ennenkuin omalla kustannuksellaan painatti ja levitti maassa avunkeräyslistoja samaa tarkoitusta varten. Kun tämä varojenkeräys ei päässyt mihinkään vauhtiin, mutta Hussin voimakas kirjoitus oli Morgonbladetista luettuna tehnyt syvän vaikutuksen, kutsui Baranovski myöhemmin yleisen kokouksen koolle asian johdosta. Nyt nähtiin, että harrastusta ei asiaan puuttunut; kokouksessa (elok. 27 p.) oli hyvin paljon väkeä ja siellä valittiin komitea, jonka tuli ottaa varojenkeräys ja muut enemmät toimenpiteet huostaansa. Komiteaan valittiin prof. Rein ja Akiander, rehtori Snellman ja minä, jonka toiset valitsivat varojenhoitajaksi ja toimimieheksi keräystä johtamaan. Tällä tavoin saatiin parempi tulos toimeen; noin 3,000 hopearuplaa keräytyi vuoden kuluessa. Kirjasia myöskin painatettiin ja levitettiin (ensimmäisen niistä oli Elias Lönnrot kirjoittanut) jo seuraavan vuoden alussa ja yhä useampia sitten vuosien kuluessa. Valittu komitea pysyi kauan toimessaan; vasta 1860 luovutti se tehtävänsä Snellmannin tuuman ja sääntöjen mukaan perustetulle seuralle "Kohtuuden ystäville", josta valitettavasti ei koskaan tullut seuraa muuta kuin paperilla ja jonka ainoana jäsenenä todellisuudessa rahastonhoitaja oli. Kirjasia julaistiin kumminkin sittemminkin silloin tällöin. Mutta noista v. 1853 kootuista varoista saatoin minä vielä kolmeakymmentä vuotta myöhemmin, kun tarmokkaampi raittiusharrastus oli syntynyt, luovuttaa silloin muodostuneelle suurelle raittiusseuralle lähes 5,000 markkaa.

* * * * *

Olen edellä ohimennen maininnut koleran. Kesällä 1853 raivosi kolera Helsingissä pahemmin kuin koskaan ennen taikka jälkeen. Tätä ruttotautia huomattiin jo kesäk. 7 p.; mutta yleistä rauhaa ei saanut häiritä, kolerasta ei saanut julkisuudessa mainita ennenkuin heinäkuun puolivälissä. Eikä terveyshoidolliset toimenpiteetkään suinkaan olleet niin suurenmoiset, että ne olisivat yleistä levollisuutta häirinneet. Kesä oli tavallista kuumempi, koko kesä- ja heinäkuun ajalla tuskin tippaakaan satoi vettä. Vasta elokuulla, jolloin sadekausi puhdisti ilman, rupesi kolera väistymään. Sitä jatkui kumminkin aina syyskuuhun saakka. Sairastuneita mainitaan kaikkiaan olleen 1,323; tautiin kuoli 605; mutta näissä luvuissa varmaankaan eivät sotilassairaalat olleet. Se oli koko kamalaa aikaa. Yksi kolerasairaala oli kymmenkunnan sylen päässä asunnostani, joten kulkutauti oli suorastaan silmieni edessä. "Kirkonkellot", — niin kuvattiin silloista tunnelmaa —, "soivat melkein lakkaamatta klo 10:stä aamulla myöhään iltaan. Lääkärit rientävät talosta taloon, papit kulkevat virkapuvuissa, potilaita kuljetetaan ajurirattailla ja ruumisarkkuja kannetaan kaduilla. Kuusenhavutiet käyvät toistensa kanssa ristiin, eri hautasaattueita yhtyy kadunkulmissa; tässä tulevat ruumisvaunut, tuossa toiset ja kolmannet, — lomassa tavalliset työkärryt, joissa ajaja istuu kahdenreisin päällekkäin pinotuilla ruumiinarkuilla. Tuosta viedään mies ja vaimo hautaan, tuossa taas isä lapsineen, tuossa sisar ja veli. Hautuumaalla, siellä on vilkasta elämää. Hautoja kaivetaan pitkät, pitkät jonot, toisen ruumiinsiunaajan sanat sekaantuvat toisen sanoihin; sinne kansa illoilla keräytyy kauhulla katsomaan, miten nuo hautarivit kasvavat."

Mutta tämäkin synkkä mieliala unhottui kumminkin verrattain pian.

* * * * *

Palaan takasin Morgonbladetiin. Sitä oli, kuten mainitsin, v:n 1854 alusta melkoisesti laajennettava. Sellaista laajennusta varten tarvitsin pysyvän aputoimittajan. Siksi sainkin Edvard Berghin, joka silloin oli pohjolainen maisteri ja luki lakitiedettä, ollen muutamia vuosia minua nuorempi. Vähää aikasemmin olin häneen tutustunut, mutta vaikka hän sanomalehtikirjailijana ei ollut esiintynyt, niin hänen taipumuksensa sille alalle pian huomattiin. Hän heti mielihyvällä suostui ehdotukseeni ruveta aputoimittajakseni ja muitta mutkitta päätimme jakaa työt Morgonbladetin toimituksessa.

Lehden tuli kustantajan toivomuksen mukaan esiintyä uudessa asussaan jo vanhan vuoden viimeisenä kuukautena. Sittenkuin kaikki tarpeelliset valmistukset kirjapainossa olivat suoritetut, määrättiin torstai jouluk. 8 p. Morgonbladetin uudestasyntymispäiväksi.

Ja kaikkien niiden vaikeuksien ja sovittelujen jälkeen, joita aina kirjapainossa on tarjona, kun uusi lehti on saatava alulle, rupesi uusi Morgonbladet määräpäivänään todellakin ilmestymään. Se oli kerrassaan yllätys koko sanomalehtiyleisölle. Eihän entistä Morgonbladetia enää tunnettu ensinkään. Kaikki oli uutta ja muuttunutta; koko, kirjasimet, järjestys, sisältö; ja niin suurta sanomalehteä ei koskaan ennen ollut Suomessa ilmestynyt. Eipä edes vanha riitatoveri ja kilpailija Hels. Tidningar voinut olla kiittämättä Morgonbladetin uutta sekä ulkomuotoa että sisältöä, mutta se ei myöskään, viisaasti kyllä, voinut olla heti valmistuksiin ryhtymättä, voidakseen kohta uudelta vuodelta ilmestyä ihan yhtä suurena kuin Morgonbladet.

Siitä alkoi vuonna 1854 reipas ja pirteä aika. Tasan jaoimme, Bergh ja minä, toimituskuorman, teimme työtä ilosella mielellä, ponnistaen senssuuria ja kaikkea muuta vastaan. Ja me huomasimme yleisömme kiitolliseksi, —- tilaajamäärä nousi 250:stä nyt 700:aan, joista noin 250 Helsingissä[27] ja ystävällisiä meille oltiin miltei joka taholla. Nuortea taistelunhalu meissä paloi ja aseemme käänsimme mieluimmin lähimpää paikalliskilpailijaamme, Hels. Tidningareja ja Topeliusta vastaan. Hyvällä omallatunnolla saatoimme sellaista vihollista vastaan sotia, se ei ainakaan turvaton ollut. Jos me ammuimme terävillä nuolilla niin ei sieltä suinkaan tylsillä vastattu, ja kuumaverisiä oltiin usein molemmin puolin. Näiden taistelujen eri syistä saan myöhemmin puhua. Useimmiten olivat kumminkin syyt verrattain viattomat ja vähäpätöiset ja nämä väittelyt olivat pääasiassa omiaan pitämään mieliä pirteinä sekä toimituksissa että yleisössä.

Tuo ystävällisyys meitä nuoria toimittajia kohtaan osottautui siinäkin, että lehti sai kirjallista apua monelta eri taholta. Fredr. Cygnaeus lähetti meille usein sekä runoja että suorasanaisia kirjoituksia. F. Berndtson lähetti meille runoja, joita hän ei voinut omaan viralliseen lehteensä panna. Runomittaisia käännöksiä meille lähetti C. G. Borg (hän ensiksi ruotsinsi Kalevalan Kullervo- ja Lemminkäisrunot) Kantelettaresta, R. Lagi saksan- ja norjankielestä, C. G. Estlander, joka silloin oli nuori maisteri, espanjankielestä sekä samanikäiset H. v. Becker ja C. Mannerheim kokonaisia käännöskokoelmia Rob. Burnsin skotlantilaisista lauluista ja balladeista. Lagi ja väliin K. Collan avustivat meitä yhä edelleen musiikki-arvostelussa; veljekset R. ja L. Lagus, G. Ehrström, G. Frosterus y.m. lähettivät meille tilapäisiä arvosteluita ja väittelykirjoituksia tieteellisistä ja kirjallisista aineista ja ystävät maaseudulta laittoivat meille usein sangen arvokkaita kirjeitä.