Asunnossani Kauppatorin ja silloisen Kalasataman kulmassa — sanomalehtitoimistoista ei, vaatimattomasti kyllä, silloin vielä puhuttu, — oli elämä virkeätä ja valpasta ja usein kyllä hilpeätä. Sinne tuli alinomaa vanhempia ja nuorempia ystäviä keskustelemaan päivän suurista ja pienistä tapauksista ja kysymyksistä. Ja siihen aikaan oli asioita, jotka saattoivat pitää niin nuorempia kuin vanhempia mieliä vireillä. Elettiinhän silloin suuren itämaisen sodan ajoissa.

* * * * *

Keväästä asti 1853 oli sota uhannut. Jo maaliskuun alussa tänä vuonna oli sotanäytelmän alkusoitto soitettu. Silloin näet oli ruhtinas Mentschikoff, Suomenmaan kenraalikuvernööri, lähetetty ylimääräisenä lähettiläänä Konstantinopoliin vaatimaan Venäjän keisarille Turkin kreikkalais-kristittyjen suojelijan oikeutta ja hän oli tuossa muistettavassa matkapuvussaan, päällystakissa, esiintynyt sulttaanin edessä. Ja kun ruhtinas sitten toukokuussa samana vuonna tyhjin toimin, mutta uhkaavan ultimaattuminsa jätettyään, oli saanut palata ja Ranskan ja Englannin laivastot olivat asettuneet ankkuriin Dardanellien salmeen, saattoi jo aavistaa, mitä tuleva oli. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin ruhtinas Gortschakoff armeijan kanssa kävi Pruthvirran yli ja Turkin myöntymisen pantiksi otti Tonavan ruhtinaskunnat, Moldaun ja Valakian, haltuunsa. Tosin vielä muutamia kuukausia neuvoteltiin ja koetettiin sovitella. Mutta lokakuussa saapui Turkin sodanjulistus Venäjää vastaan; ja marraskuussa oli Omer Pasha jo kahakassa venäläisten kanssa Tonavan pohjoispuolella. Saman kuukauden lopulla tekivät Ranska ja Englanti liittosopimuksen Turkin kanssa ja niiden laivastot purjehtivat Bosporoon; samoina päivinä hyökkäsi amiraali Nachimoff turkkilaisen laivaston kimppuun Sinopen luona ja hävitti sen. Silloin oli kaikki valmista.

Helmikuussa 1854 oli jo selvää, että sodan kovat kommelukset tulisivat Suomeenkin ulottumaan. Saman kuun 9:ntenä (21:nä) päivänä julkasi keisari Nikolai ylpeän sodanjulistuksensa, joka päättyi huudahdukseen: "Herra, vapahtaja, ketä meidän pitää peljätä? Jumala meitä auttakoon ja hänen vihollisensa voitetaan". Venäjän lähettiläät kutsuttiin pois Lontoosta ja Pariisista; samoin Englannin ja Ranskan edustajat Pietarista. Sotavarustuksiin ryhdyttiin täydellä todella Suomenlahdenkin rannoilla. Viaporiin kuljetettiin jäätä myöten alinomaa kuormastoja, tykkejä, luotia, ruutia, muonia ja muita sotatarpeita. Helsingin laivavarvissa samoin rakennettiin kiireellä uusia tykkivenheitä. Toimenpiteisiin ryhdyttiin saapuvain venäläisten joukkojen majoittamiseksi. Suuramiraali, suuriruhtinas Konstantin saapui Helsinkiin helmik. 27 p. ja viipyi täällä lähes viikon ajan tarkastaen Viaporin linnaa ja täällä olevia sotalaivoja ja meriväkeen kuuluvia muita laitoksia. V.t. kenraalikuvernööri Rokassovsky sai, arm. julistuksen mukaan maalisk. 1 p:ltä, erikoisen vallan ja oikeudet, "jotta hänen käsissään olisi kaikki valta, jota tarvitaan niiden toimenpiteiden pikaista toimeenpanemista varten, joita Suomen turvallisuus edellyttää". Suomen kaartinpataljoona sai käskyn lähteä Pietariin. Toisen Suomen meriväkiosaston järjestämistä, josta määräys oli jo edellisen vuoden lopussa ilmestynyt, kiirehdittiin. Kenttäjääkärit — sen ajan viralliset sähkösanomat — lensivät, minkä kyytihevoset suinkin kestivät, edestakasin Helsingin ja Pietarin väliä. Ja kun maaliskuun puoliväliin ehdittiin, saapui viestejä, että keisari Nikolai itse, poikainsa seuraamana, tulisi käymään Suomen pääkaupungissa.

Tuo mahtava itsevaltias, jonka pienimmät viittaukset järkähtämättöminä käskyinä kajahtivat Nevajoelta Behringin salmeen saakka, hän, joka oli tottunut siihen, että kaikki muut vallat hänen edessään kumartuivat, hän oli nyt, sittenkuin kaikki liittolaiset hänet olivat pettäneet, saanut nähdä puolen Eurooppaa nousevan aseissa itseään vastaan. Tällä vaaran hetkellä huomasi hän, keisari Nikolai, jonkinarvoiseksi, että hänellä selkänsä takana oli tyyni maakunta ja uskollinen kansa, — maa ja kansa, joka tyynenä eli horjumattomassa uskossaan, että hallitsija ei voi koskaan rikkoa sanaansa ja vannomaansa oikeutta. Ja hän tahtoi senvuoksi, ennenkuin maailmanhistorian suuri hetki ehti, saapua Suomeen vielä kerran, niin sanoakseni, puristamaan Suomen kansansa kättä.

Enemmän kuin kahteenkymmeneen vuoteen taikka jälkeen kesäkuun 1833 ei keisari Nikolai ollut maassamme käynyt. Sanoma hänen tulostaan levisi nyt siis kuin sähköisku läpi koko kansan. Hänen vastaanottamista varten ryhdyttiin kaikkiin niihin valmistuksiin, jotka tuossa lyhyessä ajassa olivat mahdolliset. Mitään tanssiaisia taikka muuta ilojuhlaa ei voinut ajan vakavuuteen katsoen tulla kysymykseen. Mutta tänne kokoontui kiireellä suuri joukko maan viisaimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä, kuten maan kaikki piispat, useampia kuvernöörejä, aatelisia tilanomistajia, Turun kaupungin porvariston edustajia j.n.e. Sotaväki valmisti paraadeja, yli-oppilaslaulajat harjoittelivat Venäjän kansallislaulua uusilla suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme"-laulun, ja suuret ilotulitukset pantiin toimeen.

Yöllä vasten maalisk. 13 p:ää oli keisari kolmen poikansa, perintöruhtinaan Aleksanderin sekä suuriruhtinasten Mikaelin ja Nikolain, kanssa lähtenyt Pietarista ja jo maalisk. 14 p:nä klo 4 aamulla, saapuivat he Helsinkiin. (Suuriruhtinas Konstantin, joka vähää aikusemmin oli täällä käynyt, saapui vasta saman päivän iltana.) Osa seurueesta sekä lähettejä toinen toisensa perästä oli jo ennakolta saapunut ilmoittaen milloin hallitsija poikineen saapuisi. Kaksinkertainen rivi palavia tulisoihtuja valasi koko tien Pitkältäsillalta Unioninkatua myöten aina keisarin palatsiin. Kaupunki oli paksussa sumussa, mutta läpi yön liikkui kaduilla joukottain uskollisesti odottavia alamaisia. Näissä joukoissa täytyi tietysti sanomalehden toimittajan, kuten minun, liikkua, vaikkakin oli kielletty korkeiden henkilöjen saapumisesta taikka lähdöstä kertoa mitään uutista, ennenkuin siitä oli kerrottu virallisissa lehdissä.

Vihdoin, kun kello oli lyönyt 4, kuului kirjastonmäeltä Esplanaadikadulle kavion kopsetta. Paria silmänräpäystä myöhemmin syöksi ohitsemme huimaa vauhtia osasto kasakoita. Heti niiden jälestä saapui samassa vauhdissa avonainen reki, jonka eteen kaksi huohottavaa hevosta oli valjastettu. Jo kuului hurraahuutoja. Mutta kun reki kääntyi Unioninkadun kulmasta vasemmalle nähtiin apteekkikulmassa olevan lyhdyn valossa, että siinä ei ollut hallitsijaa eikä suuriruhtinastakaan, vaan Helsingin pitäjän virkapuvussa oleva nimismies, joka nähtävästi syvimmässä sielun tuskassa, koetti siinä viime hetkessä vaihtaa karvalakkinsa kolmikulmaiseen virkahattuun, joka hänellä perillä piti olla päässään tervehtiäkseen hallitsijaa. Hurraahuuto vaihtui rämähtäväksi nauruksi. Mutta pian naurukin talttui, sillä nyt sieltä tuli kokonainen jono leveitä venäläisiä kuomurekiä, joita kutakin oli vetämässä en tiedä paljoko hevosia. Samassa oli koko jono keisarillisen linnan edustalla, jonne myöskin koko odottava ihmisjoukko tulvi: mutta se ei saanut nähdä muuta, kuin tyhjien matkarekien viemistä linnan vaunuliiteriin. Hurraamiseen siinä tuskin oli aikaakaan. Kylmän yön ulkona valvottuaan saattoivat ihmisjoukot nyt mennä kukin kotiinsa nukkumaan muutamaksi hetkeksi, toivossa että he päivemmällä saisivat palkkion valvomisistaan ja odottamisistaan.

Sumu peitti kaupungin vielä koko päivän, mutta sen asukkaat olivat siltä jalkeilla ja ulkona kuka vain kynnelle kykeni. Aikusesta aamusta seisoi tuhansia tungoksessa linnan edustalla luoden ahnaita katseita sen ikkunoihin. Kunniavahti Suomen kaartinpataljoonaa oli sijoitettu linnan edustalle. Päivällisen aikaan laski keisari puheilleen senaatin, sotapäällystön, piispat ja muut korkeammat viranomaiset, Helsingin maistraatin ja kaupunginvanhimmat, Turun porvariston lähetystön j.n.e. Ja sen jälkeen, se tiettiin jo ennakolta, piti keisarin tulla alas tervehtimään ja kiittämään kunniavahtia.

Ainoastaan vähänen osa odottavasta kansanjoukosta saattoi muistaa keisari Nikolaita hänen aikusemmilta käynneiltään Helsingissä. Mutta ei ollut ketään, joka ei olisi jo ennakolta kuvista tuntenut tuon miehevän kauniin hallitsijavartalon. Olihan hänestä nähty öljyvärimaalauksia, väritettyjä ja värittämättömiä vaskipiirroksia ja kivipainoksia, milloin kuvattuna hevosen selkään, milloin seisovaksi: viimeksi oli myöty hänestä pieniä väritettyjä kipsikuvia, esittäen häntä seisomassa pitkään sotilassinelliin puettuna, kypärilakki päässä, — aina hänet oli nähty yhtä uljaana, ylpeänä, voimakkaana, vaikuttavana. Ja nyt tämä hallitsijakuva saataisiin nähdä ilmielävänä.