Tuntui melkein kuin vavistus koko ihmisjoukossa, kun keisari, vanhimman poikansa, perintöruhtinaan, seuraamana saapui ulos palatsista. Korkealle kajahtivat hurraahuudot sumuiseen avaruuteen. Mutta se keisari, jonka nyt nähtiin astuvan kunniavahtia tervehtimään, hän ei ollut enää sama, joka kuvissa oli nähty. Kasvot olivat tuhan harmajat, katse oli väsynyt ja synkkä, tuo pitkä, kookas vartalo ei ollut enää ihan suora: hän oli kuin Atlas, jonka hartiat tuntuivat horjuvan sen maapallon alla, jota ne ennen olivat jaksaneet kantaa.

Kaupungille lähtiessään kävi keisari ensiksi sen sydämmessä, yliopistossa. Sen juhlasalissa olivat opettajat ja ylioppilaat koolla. Suopein sanoin ilmaisi keisari, jolla oli poikansa mukanaan ja seuruessaan v.t. kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri y.m., hyväntahtoisuutensa yliopistoa kohtaan, sanoi erittäinkin olevansa tyytyväinen ylioppilaiden käyttäytymiseen niiden kolmen vuoden aikana, jotka olivat kuluneet perintöruhtinaan käynnistä ja lausui olevansa vakuutettu, että he, jos tarve tuli, kaikin voiminsa avustaisivat isänmaan puolustamista.[28] Hurraahuutojen kaikuessa läksi keisari seurueineen salista. Senjälkeen kävi hän kirjastossa, Nikolainkirkossa, sairaaloissa, tähtitieteellisessä observatoriossa, — kaikkeen oli hän tyytyväinen ja kaikkialla kaduilla tervehti töllistelevä kansanjoukko keisaria eläköönhuudoilla. Klo 4 tarjottiin linnassa suuret päivälliset, joiden loputtua ylioppilaat linnan pihalla lauloivat Venäjän kansallislaulun suomalaisilla sanoilla sekä "Maamme". Ensi laulun päätyttyä astui keisari itse ulos parvekkeelle ja kiitti ylioppilaita. "Maamme" laulusta lähetti perintöruhtinas erityiset kiitokset.[29]

Seuraavana päivänä, maalisk. 15 p:nä, aikusin aamupäivällä, piti keisari senaatintorilla paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona ja täkäläinen tykkiväki esiintyivät. Edellisten päiväin sumu oli nyt hälvennyt ja aurinko paistoi kirkkaasti. Moneen tuhanteen nousi se väkijoukko, joka, ahtautuneena kaduille ja portaille, ikkunoihin ja katoille, riemastuksella katseli keisarillista paraatia. Käytyään sitten Viaporissa ja syötyään päivällistä linnassa lähti hallitsija kolmen poikansa seuraamana klo 5 i.p. paluumatkalle Pietariin. Suuriruhtinas Konstantin viipyi täällä seuraavaan aamuun. Vilkkaat hurraahuudot seurasivat korkeita matkustajia tulliin saakka. Yliopiston portailla lauloivat ylioppilaat vielä kerran Venäjän kansallislaulun.

Siihen päättyi tuo suuri keisarinkäynti Helsingissä, Yhtä ja toista oli kerrottavana siitä innostuksesta, jonka näiden korkeiden henkilöjen näkeminen herätti väestössä. Niin kerrottiin esim. että eräs elähtänyt nainen, kun hän ei muulla tavoin voinut ilmaista palavia alamaisen tunteitaan, oli uskaltanut, kun keisari nousi ylös jonkun julkisen rakennuksen rappusia myöten, useampia kertoja taputtaa häntä selkään.

Keisari Nikolai saattoi olla täysin tyytyväinen käyntiinsä Suomessa. Yleisesti ja vilpittömästi hänelle kunnioitusta osotettiin; kaikki valitukset, joihin kyllä usein oli syytä ollut, olivat vaijenneet. Ylevästi ja jalosti lausuikin keisari tyytyväisyytensä kirjeessä v.t. kenraalikuvernöörille, mainiten, ettei hän ollut koskaan epäillyt, että hänen huolenpitoaan Suomesta kannatti "sellaisen kansan kehittynyt siveydentunne, joka sisällisestä vakuutuksesta tuntee velvollisuutensa ja täyttää sen".

* * * * *

Keisaripäiväin merkillisimpiä muistoja on, että Z. Topelius niiden aikana nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Topelius oli puolitoista vuotta sitten hakenut ja saanut historian lehtorinviran Vaasan kimnaasissa, mutta oli viivytellyt sinne lähtiessään. Tämä nyt tapahtunut nimitys pelasti Topeliuksen Helsingin yliopistolle.

Vähää aikasemmin oli Lönnrot saatu kiinnitetyksi yliopistoon ja Fredr. Cygnaeus pysytetyksi siellä; hän pääsi uuteen, vasta perustettuun estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professorin virkaan. Tuona sotavuonna 1854 siis Suomen yliopistossa kolme sellaista miestä kuin Lönnrot, Cygnaeus ja Topelius muutamain kuukausien kuluessa piti luentonsa professorinvirkaan astumista varten.

* * * * *

Ranskan ja Englannin muodolliset sodan julistukset Venäjää vastaan ilmestyivät tosin vasta maalisk. 28 p., mutta jo sitä ennen Suomen puolustamiskuntoon asettamista ajettiin täydellä innolla. Kaikkien Suomen joukkojen ja linnoitusten ylipäälliköksi tuli v.t. kenraalikuvernööri Rokassowsky. Hänen apulaisekseen määrättiin kenraaliluutnantti Nordenstam, joka sen ohessa sai jäädä varakansleriksi, mutta vapautettiin Uudenmaanläänin kuvernöörin virasta, joka virka vastaseksi uskottiin äsken Mikkelin läänin kuvernööriksi nimitetylle Fab. Langenskiöldille. Kenraaliluutnantti A. E. Ramsay valittiin niiden joukko-osien päälliköksi, jotka sijoitettiin Vaasan kaupunkiin ja sen seuduille. Kuvernöörin apulaiseksi Ahvenanmaalle sekä sinne komennetun suomalaisen sotaväenosaston (kaksi komppaniaa Turkuun v. 1845 perustetusta krenatööri-tarkka-ampujapataljoonasta) päälliköksi määrättiin Suomen kaartin everstiluutnantti K. Furuhjelm. Suomen kaartin pataljoonaa ei käytetty oman maan puolustamiseen. Se oli, kuten jo mainittu, aikusin saanut käskyn lähteä Pietariin. Maalisk. 18 p:nä se läksi; tuo tapaus synnytti luonnollisesti suurta osanottoa. Edellisenä päivänä olivat kaupunkilaiset — isäntiä oli pari, kolme sataa — kutsuneet pataljoonan upseerit jäähyväisaamiaisille Seurahuoneelle. Se oli erittäin pirteä ja sydämmellinen juhla. Maljan pataljoonalle esitti prof. Ilmoni ja siihen vastasi voimakkaasti ja arvokkaasti kenraali Ramsay. Laulettiin Topeliuksen sanoilla: