Nyt malja miesten kaatuvien!
Ja malja kotiin palaavain
Jos monta jääkin, — voiton huomen
Tok' joukollemme valkiaa.
Ei unhottaa voi Kaarti Suomen
Ei maatansa, ei kunniaa!
Rajattomia eläköön-huutoja huudettiin ja marssittiin salin ympäri Porilaisten marssin tahdissa; "Maamme"-laulu laulettiin lämpösin sydämmin ja riemuittiin iltamyöhään asti. — Muutamia päiviä aikasemmin oli jo pataljoonan miehistölle pidetty jäähyväispäivälliset kaartin maneesissa, jolloin prof. Ilmoni niinikään oli juhlapuhujana.[30]
Kun vähää myöhemmin myöskin molemmat meriväkiosastot — uusi, toinen osasto ei ollut vielä silloin ihan valmiskaan — tekivät lähtöä laivoihinsa, linjalaivaan "Andrej" ja Helsingin veistämöllä rakennettuun höyryfregattiin "Olof", pantiin taas heidän kunniakseen toimeen huhtik. 28 p. suuret kestit, miehistölle Katajanokan kasarmin pihalla ja upseerikunnalle meriväen maneesissa. Miehistölle puhui taas tässäkin tilaisuudessa Ilmoni;[31] ja upseereille Fredr. Cygnaeus, suurenmoisesti ja laajoilta aloilta niinkuin ainakin; Topelius oli kirjoittanut juhlarunon, jonka Lagi oli säveltänyt.[32]
Puhujat ja runoilijat eivät niin paljo ajatelleet, mitä todellakin oli tulossa, kun sota läheni, ja muut juhlijat eivät sitä näissä jäähyväiskesteissä myöskään tehneet. Tahdottiin vain sanoa sydämmelliset jäähyväiset niille suomalaisille veljille, jotka sotureina läksivät kunnialla täyttämään velvollisuutensa.
* * * * *
Suomalaiset joukot marssivat pois Helsingistä. Niiden sijaan saapui tänne venäläisiä joukkoja. Etupäässä oli I:nen krenatyöriosasto kenraaliluutnantti Gyldenstubben johdolla määrätty Suomea puolustamaan. Hänen neljä kaunista rykmenttiä — Preussin kuninkaan, arkkiherttua Frans Kaarlon, Alankomaiden prinssi Fredrikin krenatyörit sekä ruhtinas Barclay de Tollyn karabinierit — marssivat toinen toisensa perästä Helsinkiin huhtikuun puolivälissä. Pidettiin jokaisen kaupungin, jonka läpi he kulkivat, velvollisuutena tervehtiä kesteillä näitä maan puolustajia. Helsingissä tämä kestitys tapahtui niin, että rykmentti heti saavuttuaan asetettiin kauppatorille taikka jonkun kasarmin pihalle, ja siellä taivasalla sitten, senjälkeen kuin korkein sotilashenkilö sitä oli tervehtänyt, tarjottiin paloviinaa, voileipiä, piirakoita ja minkä mitäkin. Kaupungin asukkaitten oli hauska näitä kestejä katsella, mutta kaupungin rahastolle ne pian kävivät raskaiksi, josta syystä myöhemmin sotavuonna saapuneet joukot saivatkin jäädä ilman. Vähän noiden neljän rykmentin jälkeen saapui tuo korea Grodnon kaartin husaarirykmentti ja sen hienot ja ylellisesti elävät upseerit. Kasakkarykmenttejä, tykkiväenpatteriioja, sappöripataljooneja ja kaikenlaisia sotaväenosastoja tuli sitten toinen toisensa perästä.
Onneksi eivät nämä kaikki saapuneet joukot jääneet Helsinkiin. Pienemmissä tai suuremmassa parvissa marssivat ne edelleen ja niitä sijoitettiin rannikkoseutuihin, majoitettiin kaupunkeihin ja maalle. Runsaamman osan kumminkin sai Helsinki pitää. Kasarmit eivät hetikään riittäneet: jokaiseen taloon oli majoitettavaksi otettava 10-30 sotilasta, väliin useampia, taikka upseereita hevosineen ja palvelusväkineen. Kesän tultua asetettiin sotilasleirejä eri paikkoihin: Kampille, Lapinlahteen, Kaartin puutarhaan ja Siltasaarelle.
Koko kaupunki rupesi vähitellen olemaan sotaleirin näköinen. Kuormia, joissa kuljetettiin muonaa, ampumavaroja, tykkejä ja muita sotatarpeita liikkui lakkaamatta kaduilla, Vuorenkorkuisia heinäsuovia pinottiin Kampin nummelle ja muualle. Sadottain pohjolaisia kirvesmiehiä työskenteli laivavarvissa rakentaen noita surullisen kuuluisia tykkivenheitä, jotka Suomen valtio kustansi ja joihin amiraali v. Schantz oli antanut piirustukset. Pattereita rakennettiin Punavuorille, Lapinlahden puistoon sekä saariin Viaporin itä- ja länsipuolelle. Kasakoita ja husaareja lensi edestakasin. Ravintoloissa kuului yhtämittaa miekkojen kalsketta ja kannusten kilinää, pöytäin ääressä paukkuivat samppanjakorkit aikusin ja myöhän, tiskeillä helisi kirkkaita hopearuplia ennen kuulumattomin määrin — se, joka Helsingissä ei ainakaan pitänyt sotaa minään suurena rangaistuksena, oli seudun silloinen kuuluisin ravintoloitsija, ukko Kleineh.
* * * * *
Sodan tuottamaa vilkkautta ei Helsingissä voinut huomata ainoastaan sotaväen liikkeistä, majoituksista, varustustöistä ja muista sotalaitostoimenpiteistä. Myöskin siviilivirkamiehet tekivät velvollisuutensa suojellakseen kaupunkia ja yhteiskuntaa sodan vaaroilta, Varsinkin pidettiin tarpeellisena ryhtyä kaikenlaisiin varokeinoihin uhkaavain tulipalojen ehkäisemiseksi. Vakinaista palokuntaa, johon tahdottiin saada pääasiallisesti merimiehiä, ryhdyttiin perustamaan ja samoin vapaaehtoista pelastuskuntaa; tämän jälkimmäisen vapaaehtoisen luonteen katsoivat viranomaiset kumminkin niin huonosti soveltuvan ajan hallinnollisiin periaatteisiin, että koko tuumasta kohta oli luovuttava. Tärkein toimenpide tulipalojen välttämiseksi oli kumminkin se määräys, että kaikkien talojen katoille, jotka eivät olleet rautalevyillä päällystetyt (sellaiset katot olivat vielä Helsingissä hyvin harvinaiset) oli huhtikuun kuluessa asetettava ammeita, jotka aina olisivat vettä täynnä, ja että, tulipalon syttyessä, kohta vesisankoilla varustettujen henkilöjen pitäisi nousta katoille ja siellä viipyä niin kauan kuin tulenkipunoista oli vaaraa. Tämä määräys toteutettiinkin, vesisaaveja oli pitkin koko sota-aikaa katoilla, mutta vesisankoilla varustettujen henkilöjen ei onneksi monasti tarvittu nähdä katoille nousevan.