Huolta myös pidettiin valtion ja yleisten laitosten kalliimpain omaisuuksien pelastamisesta sodan vaaroista. Suomen pankin metallivarastot vietiin hyvissä ajoissa Hämeenlinnaan ja sittemmin muistaakseni Mikkeliin. Arkistojen tärkeimmät asiakirjat kätkettiin tulenvarmoihin kellareihin. Yliopiston kirjasto ja muut kokoelmat sullottiin laatikoihin ja vietiin eri erissä toisiin kaupunkeihin ja maatiloille, sinne ja tänne; lukukausi yliopistossa oli siitä syystä lakkautettava kuukautta aikasemmin kuin tavallisesti. Kaikki kääntyi, niin sanoakseni, ylösalasin.

Ja yksityiset tietysti seurasivat tuota virastojen esimerkkiä. Suuren osan kaupungin asukkaista valtasi kamala peljästys. Jo rekikelin aikana nähtiin pitkien kuormastojonojen kuljettavan huonekaluja ja muita talouskapineita kaikenmoisiin seutuihin, joita niiden omistajat ja omistajattaret pitivät varmoina. Rahtimaksut olivat näinä sota-aikoina samoin kuin hinnat ylimalkaan hyvin kalliit, kenties monasti kalliimmat kuin itse kuljetettavain tavarain arvo, — siitä, mitä kiireessä särettiin ja muuten turmeltiin elköön puhuttakokaan. Sai siinä sekä nauraa että itkeä. Ja niin sitä jatkui pitkät ajat. Vasta kun jää oli sulanut ja meri auvennut ja kun ei kukaan vihollinen tullut kaupunkia ahdistelemaan, rupesi tuo peljästys jonkunverran lientymään.

* * * * *

Helsingin kaupungin kehitykseen vaikutti tuo sotatila luonnollisesti useammassa suhteessa hyvinkin häiritsevästi. Kaupungin väkiluku oli 1850 (vaikka henkiluettelot ja kirkonkirjat eivät hetikään pitäneet yhtä), laskettu nousevan noin 19,500 henkeen, sotaväkeä lukuunottamatta. Lisäys oli 1840-luvulla ollut hyvin heikko, vaan vuosina 1851 ja 1852 oli se suurempi (noin 250 henkeä vuodessa); vaan sitten tuli 1853 kolera, joka vähensi luterilaisen seurakunnan väkiluvun 161:llä hengellä. Ja senjälkeen seurasivat sotavuodet. Näinäkin vuosina oli kuolevaisuus hyvin suuri ja poismuuttojen yhteydessä se vaikutti, että luterilainen seurakunta 1854 pieneni 300 henkeä ja 1855 lähes 450 henkeä. Siten oli kaupunki, jolla oli sangen suuri sotilaskuorma kannettavanaan, v:n 1855 lopussa väkilukunsa puolesta satoja henkilöjä pienempi kuin 1850. Rakennusalalla oli jo sodan edellisinä vuosina vallinnut melkein täydellinen seisahdus. Silloin rakennetuista yleisistä rakennuksista on mainittava ainoastaan postitalo ja uusi, matala pakkahuone Pohjoisrantakadun varrella. Uutta kylpylaitos-esikaupunkia ei ollut tarviskaan jatkaa, kun kylpyvierasten lukumäärä vuosi vuodelta väheni. Muutenkin uudisrakentamisinto kaupungissa mukautui väkiluvun heikon lisääntymisen mukaan. Yleisiä kunnallisia töitä, kuten laiturirakennuksia j.n.e., suoritettiin hyvin hitaasti ja laimeasti. Kaupungin kaunistamista piti kumminkin yhä mielessään sama konsuli Henr. Borgström, joka oli perustanut Ulrikaporin kylpypuiston ja 1851 perusti yhtiön Töölön puiston taikka "Helsingin eläintarhan" järjestämistä varten.[33] Vaan tämän yhtiön toimi ei ollut aijottukaan heti hedelmiä kantamaan. Ja näitä aikeita samoin kuin monta muuta kaupungin suunnitelmaa ja yritystä tuli sitten sota katkasemaan. Vastaiseksi ei ollut ajatteleminenkaan mitään uutta: jokainen oli tyytyväinen, jos vain se, mitä ennen omistettiin, voitiin sodan jaloista säilyttää ja pelastaa. Mitään uutisrakennusta ei kaupungissa sotavuosina syntynyt ja kauneudenaisti sai tyytyä siihen uuteen koristukseen, jonka kaupunki oli saanut — katoille asetettujen vesisaavien muodossa.

* * * * *

Samoina päivinä, jolloin Englannin ja Ranskan sodanjulistukset julaistiin, purjehti amiraali sir Charles Napier jo suurella laivastollaan Itämerelle ja parin viikon perästä seurasi häntä amiraali Parseval-Deschénen ranskalainen laivasto. Eikä kulunutkaan aikaa kuin huhtik. 8 p:ään, kun Ulrikaporin vuorilta ensi kerran voitiin taivaanrannalla nähdä englantilaisia sotalaivoja. Ja siitä hetkestä tähysteltiin näiltä vuorilta alinomaa kaukoputkella merelle päin. Rannikkoa suojelivat kumminkin jäät vielä pari viikkoa. Helsingin satama aukeni vasta huhtikuun viime viikolla. Vihollisten vakoilijalaivain liikkeitä Suomenlahdella seurattiin kumminkin mitä suurimmalla jännityksellä; sotaviranomaiset käyttivät sitä varten nähtävillä merkeillä toimivaa lennätinlaitosta.

Optillisen sananlennätinlaitoksen asettamiseen pitkin Suomen rannikkoa Pietarista Hankoon oli maan puolustamista varten ryhdytty heti kuin sotavaara alkoi. Tämän Suomen valtion kustantaman toimenpiteen toteuttaminen uskottiin maan kirkollispäällikölle, kenraalimajuri vphra Casimir v. Kothenille, joka edellisenä vuonna Viipurin läänin kuvernöörinvirasta oli kutsuttu senaattiin. Tunnetulla tarmollaan tämä tuon tehtävän täyttikin mitä lyhyimmässä ajassa. Näkötelegraafi teki tehtävätään, vaikka se sodan aikana usein keskeltä katkesikin sen kautta, että saaristossa kiertelevät englantilaiset tykkivenheet ampuivat alas kukkuloille rakennettuja pieniä merkinantomajoja ja panivat laitoksen siellä täällä joksikin ajaksi epäjärjestykseen. — Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat kaupunkiin.[34]

Vilkkaamman postiliikkeen aikaansaamisesta pidettiin myös jo huhtikuussa 1854 huolta: pantiin toimeen n.s. kuriiriposti Pietarin—Turun rannikkotiellä ja sellaisia pikaposteja kuljetettiin kaikkina päivinä, jolloin vakinainen posti ei kulkenut. Helmikuusta 1855 saivat nämä kuriiripostit kuljettaa myöskin yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä.

* * * * *

Jo ennen kuin vihollisten laivat lähenivät rannikkojamme kohtasi Suomen kauppalaivastoa sodan kovin isku. Laskettiin, että noin kolme neljättäosaa tätä laivastoa oli sodanjulistuksen saapuessa vierailla vesillä taikka englannin vaikutuksen alaisissa satamissa. Laivanomistajat koettivat senvuoksi kiirehtää laivojen kotiinpaluuta taikka saada ne vieraissa satamissa varustetuiksi puolueettomain maiden lipuilla taikka myödä ne edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Maaliskuulla ilmoitettiin jo yli 20 suomalaista laivaa myödyn. Mutta kahden seuraavan kuukauden kuluessa oli vielä suurempi joukko Suomen laivoja joita englantilaiset risteilijät tapasivat milloin milläkin vesillä, joutunut vihollisten saaliiksi.