Kotona olevat laivat saivat jäädä satamiin makaamaan. Kaikki, laivaliike muihin maihin katkesi. Suomenlahdelle taikka Pohjanlahdelle ei mikään venäläisellä lipulla kulkeva alus uskaltanut mennä. Koko sotalaivasto asettui piiloon Kronstadtin ja Viaporin tykkien suojaan. Helsingin satamassa sijoitettiin suuri sotalaiva vartioimaan Gustafsvärdin salmen sisäsuulle; toinen samoin Långörnin salmeen. Ainoastaan sisimmässä saaristossa saattoivat pienemmät alukset hiipien kulkea; siten saatiin kaupunkeihin toki välttämättömimmät tarpeet, kuten kalat ja ruokavarat.
Höyrylaivaliikkeen ylläpitämistä rannikoillamme ei tietysti vuosina 1854 ja 1855 voitu ajatellakaan. Siihen päättyi siten höyrylaivaliikkeemme historian ensimmäinen ajanjakso.
Kun edellä (I:ssä osassa) olen luonut pienen historiikin Suomen höyrylaivaliikkeestä aina vuoteen 1840 asti, tahdon tähän liittää muutamia muistiinpanoja tuon liikkeen jatkuvasta kehityksestä aina sotavuosiin saakka.
Turun höyrylaivayhtiön laivat "Storfursten" ja "Furst Mentschikoff" olivat kaikkina kesinä (lukuunottamatta pienempäin karillakäyntien taikka yhteentörmäysten tuottamia keskeytyksiä) jatkaneet 1837 alkamaansa liikettä linjalla Tukholma—Turku—Helsinki—Rääveli— Kronstadt (Pietari). V. 1842 oli sama yhtiö kumminkin Lontoosta tilannut kolmannen höyrylaivan "Finland", joka myös läksi samaa linjaa kulkemaan, tehden kumminkin ainakin jonkun aikaa suoranaisia matkoja Tukholman—Helsingin ja Helsingin—Pietarin välillä. Mutta tämä laiva osottautui mainitulle yhtiölle liikanaiseksi. Jo 1844 pidettiin edullisempana antaa tuon uuden, kauniin laivan maata hiljaa satamassa: vuosina 1845-47 oli se lainattu välittämään liikettä Pietarin ja Riian välillä ja syksyllä 1847 myötiin se polkuhinnasta eräälle yhtiölle Wismariin, saaden siellä uuden nimen "Obotrit". Vähän senjälkeen, keväillä 1849, keikahti koko yhtiö ja sen molemmat vanhemmat laivat myötiin huutokaupalla; uusi yhtiö ne osti ja pani kesän kuluessa uudelleen käyntiin entiselle linjalle. Siten ne jatkoivat kulkuaan aina sodan alkuun asti.
Parempia afäärejä kuin tämä yhtiö teki n.s. Transport-laivayhtiö, joka Turussa 1840 syksyllä rakennutti itselleen "Murtaja" nimisen laivan. Sillä oli kone Motalan konepajasta ja se alkoi toimintansa 1841; se oli aijottu kuljettamaan etupäässä karjaa ja maalaistuotteita rannikkoseuduistamme Pietariin ja tuomaan venäläisiä tavaroita Suomeen. Ensi vuotenaan se mennessään Turusta Pietariin kävi Tammisaaressa, Lovisassa ja Koivistolla sekä vuoden 1842 alusta Helsingissä, jotavastoin Koivisto jäi pois. Laivan koko etukansi oli aluksi hyvin tarkoin jaettu pilttuihin nelijalkaisia matkustajia varten: mutta se ei estänyt kaksijalkaisiakin olemasta tähän laivaan erittäin tyytyväisiä. "Murtaja" ei ollut mikään pikalaiva: sen kone oli heikonlainen eikä se pysäyssatamissa koskaan mitään kiirettä pitänyt. Ehkäpä se oli juuri tämä kansallinen tyyneys joka yhdessä vähän huokeampain matkamaksujen kanssa teki Murtajan kotimaisen matkustavan yleisön niin erityiseksi suosikiksi. Mutta varmaa on, että tämä Murtaja taloudellisessa suhteessa erinomaisesti menestyi; sen osakkaat saivat väliin 35 % vuosiosinkoa. V. 1852 laiva aivan uusittiin ja se jatkoi kulkujaan sotavuoteen asti sekä ryhtyi niihin taas kohta sodan päätyttyä.
Ennenmainittu höyrylaiva "Uleåborg," joka oli koettanut välittää liikettä pitkin Pohjanlahden rantaa, meni pian vararikkoon ja se myötiin huutokaupalla Turussa 1844; sen huusi yhtiö, joka sen rakensi uudelleen ja se sai sitten "Unionin" nimisenä kulkea Helsingin—Pietarin väliä, käyden Viipurissa ja Haminassa; sitä se teki vuoteen 1851 asti. Suomen koko länsirannikko sai olla vailla säännöllistä höyrylaivaliikettä sodan jälkeisiin aikoihin asti.
Edellä myöskin mainittu höyrypursi Helsingfors jatkoi pitkin koko 40-lukua retkiään rannikkoa pitkin itään päin; mutta sen surulliset vastoinkäymiset jatkuivat myös. Niin taittui siltä taas 1849 siipiakseli, jonka johdosta se sai kaksi kesää toimetonna maata. V. 1851 se taas rupesi elämään, vaan joutui tietysti uuteen onnettomuuteen ja siirtyi silloin vihdoin ijankaikkiseen lepoon.
Helsingin—Pietarin linjalla esiintyi perättäin vanhemmille laivoille useampia kilpailijoita. Niin liikkui siellä lyhyemmän ajan 1847-48, höyrylaiva "Saima"; samoin lyhyemmän ajan 1850-51 pietarilainen laiva "Gonstantin", joka kävi Räävelissäkin. V. 1850 alkoi Wellamo, alkujaan saksalainen mutta Viipuriin ostettu laiva, kulkea Helsingin, Viipurin ja Pietarin väliä ja kulki sotavuoteen asti, jolloin se myötiin Lyypekkiin. V. 1851 kulki samalla linjalla komea pietarilainen laiva Neptun, joka kumminkin syyskuussa samana vuonna kärsi haaksirikon ja upposi. Sen tilalle tuli 1852 toinen kaunis ja voimakas laiva "Victoria", joka vielä kauan sodan jälkeenkin tätä linjaa kulki.
Helsingin ja Porvoon välillä oli pieni "Majava" niminen rautalaiva ryhtynyt liikettä välittämään senjälkeen kuin "Helsingfors"-laiva oli onnettomuuksiinsa kaatunut.
Höyrylaivaliikettä Itämerellä Lyypekin ja Suomen välillä yritteli ensi kerran keväällä 1850 höyrylaiva "Hengist". Yrityksestä luovuttiin pian pois sillä kertaa, mutta sama laiva teki seuraavina vuosina edelleen silloin tällöin kulkuvuoroja tällä linjalla, Vaan vasta syyskuulta 1852 alkoi Hengist säännölliset kulkuvuoronsa Lyypekistä Helsinkiin ja Turkuun (vuorotellen) ja niitä se jatkoi sitten yhtämittaa vuoteen 1853 asti ja sitten taas sodan päätyttyä vuodesta 1856.