Tässä tahdon mainita, että myöskin Laatokalla höyrylaiva Valamo rupesi liikkumaan 1845. — Saimaalla rupesi 1846 hra Wiikin Kuopiossa rakentama laiva "Kuopio" (30 hevosvoiman koneella) kulkemaan Kuopion—Savonlinnan—Lappeenrannan väliä. Tämän laivan, samoin kuin vähän myöhemmin rakennetun "Seuran" kulkuvuorot olivat kyllä aijotut matkustajaliikettäkin varten, mutta ne olivat hyvin epäsäännölliset riippuen hinauksista, lastauksista y.m. satunnaisista töistä eikä niihin siis tiennyt luottaa. Päijänteelle saatiin sodan seurauksena höyrylaivaliike 1856, sillä silloin Venäjän valtion sotatarpeita varten Anjanpellolla rakennuttama ruununlaiva "Suomi", johon oli kuljetettu turkulaisen "Storfurstenin" kone, luovutettiin Suomen valtiolle: miehitettynä Suomen meriväen miehistöllä pantiin se käyntiin palvelemaan yksityisen liikkeen tarpeita tässä osassa sisämaata. — Muut Suomen sisävedet eivät vielä höyryn voimaa tunteneet.

* * * * *

Palaan nyt sota-asioihin. Toukokuun ensimmäisinä päivinä luettiin sanomalehdissämme uusi keisari Nikolain sodanjulistus, joka oli annettu huhtik. 11 p:nä vanhaa lukua. Siinä sanottiin: "Tällä hetkellä heittävät Englanti ja Ranska pois naamarin silmiltään ja ilmaisevat, että riitaisuutemme Turkin kanssa ovat heille toisarvoisia: heidän yhteinen pyrintönsä on heikontaa Venäjätä, riistää siltä pois osan alusmaistamme ja pakolla alentaa isänmaamme siitä mahtavasta asemasta, johon korkeimman käsi sen on kohottanut. — Pitääkö oikeauskoisen Venäjän peljätä noita uhkauksia? — Ei! Venäjä ei ole unhottanut Jumalaa! Se ei ole maallisten etujen vuoksi tarttunut aseisiin: se taistelee kristinuskon puolesta, uskonveljiensä puolesta, joita heidän hurjat vihollisensa sortavat. — Me taistelemme uskon ja kristillisyyden puolesta! Kun Jumala on mukanamme, kuka voi olla meitä vastaan!"

Siitä ymmärsi nyt jokainen, mitä tämä sota tarkoitti. Toukokuu oli ihana. Helsingissä oli jo sotamietteisiin totuttu, ensimmäinen polttava levottomuus oli lientynyt. Nautittiin kevään kauneutta ja Ulrikaporin vuorilta tähysteltiin Suomenlahdella edestakaisin purjehtivia vihollisen sotalaivoja, jotka vastaseksi sulkivat satamat ja vakoilivat. Vasta kun puolet toukokuusta oli kulunut, kuultiin Tammisaaresta, että siellä oli ollut ottelu. Toukok. 19 ja 20 p. oli kaksi englantilaista laivaa noussut Pohjanlahteen, vaihtaneet laukauksia ensiksi Lappvikin luo sijoitettujen suomalaisten tarkka-ampujain kanssa, sitten Hvitsandin luona rantatykistön kanssa ja venäläisten krenatyörien kanssa Leksvallissa: senjälkeen ne, vietyään saaliinaan Tammisaaren edustalla olevan kauppalaivan, vetäysivät lahden suulle. Puolustusta oli johtanut kenraali Ramsay. Yksi venäläinen majuri ja kolme hänen alaistaan sotamiestä oli kaatunut: suomalaisia oli yksi mies haavoittunut ja kolme saanut kolahduksia.

Oli kulunut päälle neljänkymmenen vuoden, sittenkuin Suomessa verta oli sodassa virrannut. Tuntui senvuoksi vähän omituiselta, kun tietoja saapui tuosta ensimmäisestä verenvuodatuksesta. Paljohan siellä ei ollut verta vuotanut. Mutta Sylvian ja Kanervankukkain vieno laulaja innostui kumminkin heti kirjoittamaan runon. "Ensimmäinen verenpisara", jonka hän pani Hels. Tidningarin samaan numeroon, jossa taistelun viestikin oli. Valitettuaan ensiksi varsin hellästi, että juuri nyt, kun kevät kukkasiinsa pukeutui ja tuoksullaan täytti Suomenmaan, oli muukalaisia mereltä tullut tahraamaan verellä kaunista maatamme, kohosi runoilija oikein Tyrtaijolaiseen innostukseen, laulaen:

— — — — Gud allena ser,
Hvad denna första droppe skall kosta oss ock er!
Det var ej vi som börjat den olycksdigra strid
Och blodat vårens skönhet och stört dess helga frid.

Vi värna våra kuster, och för vårt land vi slåss.
Och tyngden ef en blodskuld, den faller ej på oss.
Och politikens trassel, Europa, Muhamed,
— Alt, allt ha vi förgätit, ty nu är Finland med.[35]

En ole voinut olla muistiin palauttamatta tätä aikoinaan hyvin huomattua runoa, koska siitä ilmenee se kanta, jolle Helsing. Tidn. sodan suhteen asettui ja josta Morgonbladetin esittämä katsantotapa jonkunverran poikkesi.[36]

Että Suomen tuli kantaa osansa sodan rasituksesta ja ase kädessä parhaansa mukaan koettaa torjua vihollisen hyökkäyksiä rannikoiltaan, siitähän ei voinut olla erilaisia mielipiteitä. Se oli velvollisuus, raskas velvollisuus, joka uskollisesti oli täytettävä. Mutta tästä velvollisuudentunteesta eivät kaikki voineet innostua. Jos jokunen veripisara Suomen rannalla oli vuotanut parista haavoitetusta soturista, niin eihän senkautta maamme kunnia ollut tahrautunut, ja jos vihollinen oli ryöstänyt laivan satamasta, niin ei maan oikeutta sillä oltu loukattu. Sota oli tuottava meille suuria vahinkoja ja kärsimyksiä, siitä saatoimme olla varmat; meidän oli vain kärsivällisesti niitä kestettävä ja lohduttauduttava sillä, että edesvastuu siitä ei "lankea meidän päälle", kuten runoilija sanoi. Sodan syyt olivat meistä kaukana; niihin ei ollut Suomella mitään osaa. Niiden seurauksien ei myöskään voinut uskoa tuottavan meille mitään epäedullisia muutoksia. Että sodan pauhu ehkä tulisi jossakin määrin puhdistamaan sitä painostavaa ilmaa, joka meitä ympäröitsi, se oli ainoa muutos, jota saattoi odottaa.

Mutta uutisia uusista sotatapauksista rannikoillamme rupesi tulemaan toinen toisensa perästä. Pari päivää Tammisaaren taistelujen jälkeen, toukok. 22 p:nä, oli kuusi englantilaista ja ranskalaista laivaa ruvennut ampumaan Hankoniemessä olevia varustuksia, mutta ne olivat pakotetut peräytymään. Ja pian sen jälkeen tapahtuivat amiraali Plumridgen vielä muistissa säilyneet ilkityöt, toukok. 30 p. Raahessa ja kesäk. 1-2 p. Oulussa. Ensinmainitussa kaupungissa poltettiin viisi laivaveistämöä rakennuksineen ja rakennustarpeineen, tervahovi, jossa oli 6-8,000 tynnyriä tervaa, pikiruukki, kymmenkunta satamassa tai korjatteella olevaa laivaa ja suuret varastot laivanrakennustarpeita ja lankkuja, jota kaikkea muka väitettiin sodan aikana kielletyksi tavaraksi. Oulussa poltettiin samoin seitsemän veistämöä rakennusaineineen, 15,000 tervatynnyriä, suuret lankkuvarastot, 60 makasiinia ja 13 laivaa. Kumpasessakaan näistä kaupungeista ei ollut sotaväkeä puolustamassa. Heti kun ensimmäiset laivat olivat riistetyt kohosi maassa kiivas ja katkera valitus englantilaisten julman merirosvouksen johdosta. Se valitus oli luonnollinen. Monet yksityiset saivat siitä kärsiä suuria vahinkoja. Valitukset olivat sitä enemmin oikeutetut, kun englantilaiset eivät noudattaneet hallituksensa määräämiä aikoja, joiden kuluessa, sodanjulistuksen jälkeen, suomalaiset ja venäläiset laivat vielä saivat liikkua vapaasti merellä. Siten huudettiin jo kovasti englantilaisten väkivaltaa ja ryöstöä, kun mainitut hävitystyöt Pohjanmaalla tapahtuivat, synnyttäen kiukkua ja katkeruutta. Nyt kiihtyivät nämä valitushuudot englantilaisten raakamaisuuksista rajattomiksi ja Hels. Tidn. rupesi empimättä niiden äänitorveksi. Yhtä vähän kuin kukaan muu tahtoi Morgonbladet puolustaa Plumridgen hurjia toimia. Mutta se tahtoi tyyneesti arvostella sodan ikäviä tapahtumia. Saatiinhan nähdä, että Englannin parlamentissa ja sanomalehdistössä kovasti moitittiin tuon tulipaloamiraalin ilkitöitä Pohjanmaalla. Koko Englantia ja sen kansaa ei siis noista teoista ollut tarvis syyttää, vielä vähemmin oli niiden johdosta syytä langeta surkeaan epätoivoon kaikesta ihmisyydestä ja sivistyksestä. Jotakin siihen suuntaan salli senssori minun todellakin kerran kirjoittaa.