Onneksi eivät englantilaiset tehneet itseään syypäiksi useampiin sellaisiin raakuuksiin kuin Raahessa ja Oulussa. Kerrottiin kumminkin heidän laivaston käynnistä toisissakin Pohjanmaan satamissa tai niiden edustalla. Niin kävivät he jo kesäk. 7 p. Kokkolassa, joka muodostui Suomen rannikon puolustamisen historian loistokohdaksi. Yhdeksää englantilaista tykkivennettä, jotka lähetettiin kaupunkiin, vastassa oli siellä kaksi venäläistä komppaniiaa ja kaksi tykkiä, jotka kenraali v. Wendt vähää ennen oli rientomarsseissa tuonut sinne; suuria tappioita kärsittyään täytyi englantilaisten palata takasin. Yksi tykkivenhe miehistöineen jäi sotasaaliiksi. Kaupungin puolustukseen otti miehevästi osaa myöskin satakunta kaupungin asukasta, joista erittäin mainittiin kauppaneuvos Donner, ruununvouti Holm, v.t. pormestari Roos y.m., jotka sittemmin saivat hyvät palkkiot.

Mutta Helsinkiä lähemmätkin sotauutiset pitivät levottomuutta pääkaupungissa alituiseen vireillä. Kesäk. 12 p. oli sir Charles Napier itse koko laivastonsa kanssa useita tunteja Viaporin edustalla, ei kaukana siitä. Monta kertaa saapui samassa kuussa viestejä, että 60-70 vihollisen laivaa oli koolla Porkkalan edustalla. Kesäk. 21 p. tehtiin ensi hyökkäys Bomarsundin linnaa vastaan. Hyökkäyksen teki kolme englantilaista laivaa, kuten näytti, koetteeksi; yhdeksän tuntia uutterasti ammuttuaan vetäysivät laivat pois.

Joka päivä odotettiin, että jotakin suurempaa tapahtuisi; mutta kauan saatiin odottaa turhaan.

Sillävälin ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin toimiin maan puolustukseksi. Tärkeä sellainen toimenpide oli Suomen hajotetun ruotuväen osittainen taas kuntoon saattaminen. Keisarillinen julistus siitä annettiin kesäk. 23 p:nä. Aluksi oli asetettava ainoastaan kaksi pataljoonaa, kummassakin 600 miestä; toisen muodostivat ruodut Turun ja Porin läänistä, toisen Vaasan ja Oulun läänistä siten, että kaksi ruotua yhteensä asetti yhden sotamiehen. Tämän uuden kansallisen sotaväen sotajalalle saattaminen ja sen järjestäminen uskottiin kirkolliskenraalille vphra C. v. Kothenille, joka äsken oli saanut valmiiksi optillisen sananlennätinlaitoksen ja jonka rinnalle kumminkin tätä tarkoitusta varten asetettiin komitea, johon kuuluivat insinöörikenraali A. Stjernvall sekä senaatin jäsenet C. Trapp, P. H. Edelheim ja A. L. Born; myöhemmin siihen vielä lisättiin valtioneuvos J. G. v. Bonsdorff ja intendentti S. Gripenberg. Suomalaisen armeijan uudestaansyntymisen vanhan ruotujaon pohjalla ei voinut olla jossakin määrin kansallistunnetta vilkastuttamatta ja tätä toimenpidettä tervehdittiin siitä syystä yleensä mielihyvällä. Sen toimenpanemista Kothen kiirehtikin koko tarmollaan ja vauhdillaan, itse hän valitsemainsa pataljoonapäällikköjen seurassa matkusti pitäjästä toiseen kuulustelemaan ruodunpitäjiä kuuluutetuissa kokouksissa sekä tasottelemaan ja tekemään sopimuksia. Aluksi hän ainakin siinä menetteli niin varovasti ja maltillisesti, että hän useimmissa paikoissa helposti voitti kaikki vaikeudet ja epäilykset. Sotilaita oli ruodunpitäjäin helppo hankkia: niitä oli tarjona enemmän kuin tarvittiin. Päällikönpaikkoihin kehoitettiin kaikenmoisia ja kaikenikäisiä eronsaaneita jalka- ja ratsuväen, jopa meriväenkin upseereja rupeamaan; heitä kehotettiin lähtemään rauhallisista maalaiskodeistaan, joissa jo pitempiä aikoja olivat viettäneet ja vaihtamaan auran miekkaan, puolustaakseen isänmaatansa. Ja tätä kehoitusta varsin yleisesti noudatettiin; moni jo vanhentunut, kangistunut mies sai uudistaa vänrikinvuotensa ja ryhtyä palvelemaan uusissa pataljoonissa entisellä arvoasteellaan. Sillä tavalla tuo uusi sotaväki sai todellakin kansallisen leiman, joka oli sitä täydellisempi, kun sillä pukunakin ensiksi oli vanhaa ruotuväkeä muistuttavat, harmajat vormutakit, jotka kumminkin valitettavasti pian huomattiin liian kansallisiksi. Ensimmäisen (Turun) pataljoonan päälliköksi määrättiin yksi maamme aateliston etevimmistä miehistä kreivi Ad. Aminoff, joka yli viistoista vuotta oli ollut sotaväestä syrjässä, ja ruotuväen inspehtoriksi nimitettiin samoin mies, joka jo kauan aikaa sitten oli sotapalveluksestaan luopunut, entinen senaattori ja entinen kuvernööri kreivi G. M. Armfelt. Tahallaan asetettiin ruotuväelle eri päällystöt kuin palkkaväelle; niin tehtiin kansan luottamuksen saavuttamiseksi, mutta suopein silmin sitä ei kaikilta tahoilta katsottu.

Parin kuukauden kuluessa olivat nuo kaksi ensimmäistä pataljoonaa jo sotajalalla. Ja ennen vuoden loppua käskettiin kahdella asetuksella (lokak. 16 p:ltä ja marrask. 13 p:ltä) Oulun, Mikkelin, Kuopion ja Hämeenlinnan läänien asettaa neljä uutta ruotuväkipataljoonaa, samalla miesluvulla kuin nuo edelliset. Vuotta myöhemmin asetettiin vihdoin vielä, julistuksella jouluk. 13 p:ltä 1855. kolme pataljoonaa, Porin, Uudenmaan ja Viipurin, joten Suomen ruotuväkeä nyt oli yhdeksän pataljoonaa: niiden tarkastajaksi nimitettiin samalla, sittenkuin kreivi Armfelt oli luopunut, joukkojen järjestäjä, vphra v. Kothen.

* * * * *

Elokuun lopulla kuultiin vihdoin, että liittyneet Länsi-Euroopan vallat aikoivat tehdä tuiman hyökkäyksen Bomarsundia vastaan. Laivastot kerääntyivät vähitellen Ahvenan vesistöihin ja ranskalaista maaväkeä (10-15,000 miestä) laskettiin kenraali Baraguay d'Hilliersin johdolla, jonka rinnalla tuo kuuluisa insinöörikenraali Niel oli, maihin Ahvenaan ja samoin laskettiin sinne suurempi määrä englantilaista sotaväkeä. Näistä sotatapauksista saatiin Helsinkiin tietoja vasta ulkomaan lehdistä, joiden uutisia senssori usein kielsi meidän lehtiä kertomasta. Meidän oma korkein sotapäällystö oli aivan katkaistu kaikesta yhteydestä Ahvenan kanssa; vasta syyskuun kuluessa saattoi kenraali Rokassovski antaa kertomuksen siitä, mitä elokuun puolivälissä oli tapahtunut Bomarsundin tienoilla. Elok. 7 ja 8 p:nä oli vihollisia noussut maihin jonkun matkan päässä linnasta; edellisinä päivinä olivat koko läheinen Skorpanin kauppala ja kaikki linnan läheistössä olevat rakennukset poltetut, ettei vihollisella olisi niistä turvaa. Elok. 13 p. alkoi oikeastaan ampuminen, ensiksi C-tornia vastaan, jonka urhoollisen puolustuksen jälkeen seuraavana päivänä täytyi antautua. Samoihin aikoihin oli ruvettu ampumaan myöskin toisia torneja U. ja Z. sekä itse päälinnaa. Molempain tornien oli täytynyt antautua elok. 15 p:nä ja päälinnan elok. 16 p:nä. Linnan päällikkö kenraali Bodisco, kuvernöörinapulainen Furuhjelm ja linnan koko miehistö, yleensä vaimojen ja lapsien kanssa noin 2,000 henkeä vietiin laivoilla vangiksi Ranskaan ja Englantiin. Vihdoin oli saapunut käsky räjähdyttää kaikki linnarakennukset ja niin tapahtui syysk. 1 ja 2 päivinä. Tuona jälkimäisenä päivänä saatiin nähdä kamala näytäntö kun päälinna 40:llä yhtaikaa sytytetyllä miinalla räjähdytettiin. Tuo suuremmoinen, muhkeasti suunniteltu linna, jota oli rakennettu lähes 25 vuotta ja joka oli tullut maksamaan äärettömiä summia, vaikkei sen ulkopuolisista varustuksista vielä kuin pieni osa ollut valmistunut, oli nyt kaikiksi ajoiksi raunioina.

Bomarsundin hävitys oli länsivaltioiden Itämerenretken suurin toimi v. 1854. Vuoden loppupuolella ei tapahtunut enää sanottavia sotatapauksia. Tosin neljä englantilaista laivaa elok. 22 p:nä tekivät nopean vakoiluretken Turun tienoille, mutta sillä retkellä ei ollut sen enempää merkitystä. Ja aivan vähäpätöinen oli sekin tiedusteluretki, jonka elok. 26 p:nä kymmenen laivaa, joissa olivat amiraali Parseval-Deschénes sekä kenraalit Baraguay d'Hilliers, Niel ja Jones, tekivät niin lähelle Viaporia, että linna katsoi asiakseen niitä vastaan ampua muutamia laukauksia, jotka kumminkin jäivät vastaamatta. Merkillisempi tapaus oli se, kun elok. 27 p:nä Hankoniemen kaikki kolme linnoitusta, jotka aikasemmin kesällä niin urhoollisesti olivat itseään puolustaneet, korkeimmasta käskystä räjäytettiin ilmaan; sen teki niiden oma päällikkö välttääkseen enempiä kahakoita vihollisten kanssa.

Kun syksy läheni, lähtivät liittoutuneiden laivastot vähitellen Itämereltä. Saarrosta ylläpiti kumminkin lentävä laivasto Pohjanlahdella lokakuun loppuun asti ja Suomenlahdella joulukuun puoliväliin saakka: mutta tämä saarros ei ollut kovinkaan ankara, sillä syksyllä saattoi Viaporin laivasto purjehtia ulos Suomenlahdelle, jopa Kronstadtiin saakka; marraskuulla tekivät yksin Turunkin laivat muutaman matkan Pietariin ja Tukholmaan. Ulkomainen kauppa oli jo kumminkin ruvennut kulkemaan Tornion kautta taikka Pohjanlahden pohjoisimman kärjen poikki, jota ei paljokaan vartioittu.

Maissakin rupesi talven lähestyessä rauha asettumaan. Helsinkiin siirrettiin sieltä poismuutetut välttämättömimmät taloustavarat. Yliopisto alotti toimintansa taas lokakuulla. Sen aikuisista talvihuvituksista saatiin silloin tavalliset tilatut tanssi-iltamat ja musiikki-illat à la Gungl taas toimeen. Mutta teaatterista ei sinä talvena melkein ollenkaan saatu nauttia eikä taiteellisemmasta musiikista myöskään: inter arma silent musae! Kaupungin laidoilta hajoitettiin kesän siellä sijainneet sotilasleirit: osa joukoista majoitettiin talveksi maalle mutta suuri joukko pidettiin kaupungissa ja majoitettiin taloihin, — toimenpide, joka ei juuri kotoista hauskuutta lisännyt.